Pääset tänne ylös "Alkuun"-linkeistä. Takaisin Matkat-sivulle. Versio 1.23. Viimeisimmät muutokset: 20.11.2024. Tarkastettu.

Matkakertomus 2003 (Slovenian lounaisosa, Garda-järvi ja Lindau)

Matkan päämääränä oli vanhempien normaalin lomailun lisäksi tutustuttaa lapset pieneen osaan Euroopan mannerta. Eli antaa heille kuvaa siitä millaista kaikkea löytyy hieman kauempana normaalimman elinpiirinsä ulkopuolelta.

Sisällysluettelo:

• Sisällysluettelo:
  • • Yleistä
    • Matkustustapa
    • Matkalla mukana
    • Yöpymispaikat
    • Pyörät
    • Ajovarusteet
    • Yhteydenpito
    • Dokumentointi
    • Matkatavarat
    • Matkaliput
    • Reitti
    • Päivä 1. Imatra - Helsinki, laiva
    • Päivä 2. Rostock - Lyypekki
    • Päivä 3. Hampuri - München, juna
    • Päivä 4. München - Berchtesgaden
    • Päivä 5. Berchtesgaden, Kotkanpesä
    • Päivä 6. Berchtesgaden, suolakaivos
    • Päivä 7. Berchtesgaden - Ankaran
    • Päivä 8. Ankaran
    • Päivä 9. Päiväretki Postojnaan
    • Päivä 10. Risteily Venetsiaan
    • Päivä 11. Ankaran - Garda-järvi
    • Päivä 12. Päivä Gardalandiassa
    • Päivä 13. Garda-järven kierto
    • Päivä 14. Garda-järvellä
    • Päivä 15. Garda-järvi - Sölden
    • Päivä 16. Sölden - Lindau
    • Päivä 17. Lindau
    • Päivä 18. Lindau
    • Päivä 19. Lindau
    • Päivä 20. Lindau - München, juna
    • Päivä 21. Hamburg Altona - Rostock, laiva
    • Päivä 22. Helsinki - Imatra
    • Palaute
      • Parasta reissussa oli
      • Huonointa reissussa oli
      • Ensi kerralla toisin olisi tehtävä

Matkan ajankohta oli 5.-27.7.2003.

Tämä oli ensimmäinen pidempi mp-matka Lauralle ja Jaanalle, joten lähes kaikki eteen tulleet asiat olivat heille enemmän tai vähemmän uutta - osittain myös meille vanhemmille, useista aiemmista yhteisistä pyöräreissuistamme huolimatta.

Matkustustapa

Nopeat siirtymiset paikasta toiseen ja sitten ollaan pidempään samalla alueella – mahdollisimman pitkälti sään ja lasten tarpeiden mukaan.

Matkalla mukana

Jaana (8), ollut kyydissä kolme; Laura (9), kyydissä neljä; Irma (41) ajanut itse kolme ja ollut kyydissäni toistakymmentä sekä Kari (40), ajanut parikymmentä kesää ennen tätä matkaa.

Yöpymispaikat

•    1 yötä, Finnjet (laiva, Suomi-Saksa)
•    1 yötä, Lyypekki (Youth Hostel, Saksa)
•    1 yötä, Hampuri – München (juna, Saksa)
•    4 yötä, Berchtesgaden (leirintäalue, Saksa)
•    4 yötä, Ankaran (leirintäalue, Slovenia)
•    4 yötä, Peschiera/Garda-järvi (leirintäalue, Italia)
•    1 yötä, Sölden (Gasthaus, Itävalta)
•    4 yötä, Lindau (leirintäalue, Saksa)
•    1 yötä, München – Hampuri, (juna) – 1 yö, Finnjet (laiva)

Alkuun

Pyörät

Yamaha XJ 600S Diversion (2002), ajettu noin 10 000 ja Suzuki GSF-1200/S (2003), ajettu noin 4000 kilometriä.

Ajovarusteet

Lapset:

• IXS: ajopuvut
• HJC: ZF8-kypärät
• MP-Asu: kypärämyssyt ja hanskat
• Nahkaiset "maihinnoususaappaat"

Aikuiset:

• Rukka kokopuku ja Yoko-takki/MP-Asu-ajohousut
• MP-Asu kypärämyssyt ja hanskat
• Arai Signet -kypärä
• Arai Omni- ja myöhemmin Quantum/F –kypärä (Omnin vaihduttua matkan aikana)
• Mp-Asu tai vastaavat ajosaappaat

Yhteydenpito

Jokaisella oli PMR-radio (Alan 441) povitaskussaan, kunnollinen kypäräsarja (Proset by RxTx-Tuote) sekä tangentti jalassa tai ohjaustangossa repäisytarralla kiinnitettynä.

Radioissa oli GP:n 750 mAh:n AAA-kokoiset NiMH-akut + GP PowerBank Smart-laturissa yksi kolmen akun sarja vaihtovalmiina pitkien käyttökatkosten estämiseksi. Lisäksi kuskeilla oli kaksi gsm-puhelinta suuremman eksymisen varalle.

Alkuun

Dokumentointi

Jokaisella oli oma vihko matkajuttujensa tallentamiseen, joihin kirjoiteltiin ja piirreltiin kaikenlaista. Ikivanha Canon MC-kamera tallensi viisi rullaa muistikuvia välillä todella huonolla kuvanlaadulla ja Suzukissa ollut Magellan GPS 320 track-logiinsa viimeiset 1250 reittipistettä kahden kilometrin välein sekä muutamia karttapisteitä tarkemmin [L] .



Muutama postikorttikin lähti liikkeelle, pari jäi meillekin muistoksi - jokunen tekstiviestikin samoin.

Matkatavarat

Pääpaino oli telttamajoituksessa, joten pyöriin kiinnitetty varustus oli seuraava:

Yamaha: kolme 42-litraista sivulaukkua sisälaukkuineen Wingrack 2-telineessä; joissa yhdessä oli Irman henkilökohtaiset, toisessa Karin ja kolmannessa ruoanvalmistuksessa tarvittavat tavarat, kuten iso Trangia, kaasupoltin ja -pullo, ruokailuvälineet, kunnollinen kurssipuukko, sveitsiläinen linkkuveitsi, sateenvarjot, .. Perälaukun päällä oli myös pieni irtoreppu.

Suzuki: kaksi 40-litraista sivulaukkua sisälaukkuineen Wingrack 2-telineessä (toinen Jaanalle, toinen Lauralle), magneettitankkilaukku (Held, jossa sadesuoja, kartat, ketjut, vaijerit, lukot, voiteluaineet, ula-radio, nelipaikkainen 12 voltin NiMH-akkulaturi (AA/AAA), kamera, mini-maglite, ..) ja takatelineellä 50-litrainen vedenpitävä säkki (Held, jossa makuupussit, lakanat, puhallettavat tyynyt ja henkilökohtaiset ilmapatjat). Kupoliteltta (pienellä eteisellä varustettu Halti Alta IV) sekä neljä kolmijalkaista tuolia ja juomavesipullot olivat mustekaloilla kiinnitettyinä säkin ulkopuolelle.

Alkuun

Matkaliput

Matka- ja muut liput ostettiin netistä laivalle ja junaan [L] sekä paikan päältä muut tarvitut:

Tuonaikainen A4-tasoskannerimme oli laadultaan aika heikko, mutta idea selviää kyllä.

Tuonne punaisen suorakaiteen sisälle suunnattiin; autojunayhteyden eteläpään asema München Öst näkyy keskellä suorakaiteen alaosassa:



Alkuun

Reitti

Imatra – Katajanokka/(Finnjet) – Tallinna - Rostock – Lyypekki – Hampuri Altona/(DB Autozug)/Munchen Ost – Berchtesgaden – Grossglockner – Villach – Ljubljana – Ankaran – Garda-järvi – Bolzano – Timmelsjosh – Sölden – Lindau – Munchen Ost, josta junalla takaisin samaa reittiä Hampuriin, Rostockiin ja Tallinnan kautta Imatralle.

Matkareitti eri tallennusmuodoissa:

1) Rostock - Rostock (Route66 (2003), koko noin 3 kt.) Todellinen junan reitti välillä Hampurg Altona - München Ost ei ohjelmateknisistä syistä pidä tarkasti paikkaansa kartan kanssa)

2) Rostock - Rostock (MS AutoRoute (2003), koko noin 15 kt. Todellinen junan reitti välillä Hampurg Altona - München Ost ja Slovenian osuus eivät ohjelmateknisistä syistä pidä tarkasti paikkaansa kartan kanssa).

3) Rostock - Rostock (68 Google Earth-ohjelman reittipistettä löytyy .zip-pakettina tästä).

4) Koko reitti kartalla [L].

Mukana on myös Sloveniassa bussikyydillä tehty päivän retki vanhalle linnalle ja tippukiviluolille Postojnassa sekä katamaraanilla Piranista Venetsiaan tehty risteily, päällekkäiset reitit näkyvät karttakuvassa tummempina ja leveämpinä rastituksina. Ajettu matka kokonaisuudessaan kotoa kotiin oli noin 2800 kilometriä.



Alkuun

Päivä 1. Imatra - Helsinki, laiva

5.7.2003

Imatra – Helsinki (274 km).

Siirtyminen Katajanokalle Helsinkiin, nousu Finjettiin ja majoittuminen budget-luokan hyttiin jonnekin merenpinnan tasolle tai ainakin lähelle sitä.

Liikkeelle lähtö venyi melkoisesti ajatellusta, sillä miljoona pikkuasiaa vaati vielä miettimistä, muistamista, suunnittelua, etsimistä, kiinnittämistä, .. Lopulta kaikki oli valmista, naapuriapukin sovittu seuraavan kolmen viikon ajaksi => ei muuta kuin ajovarusteet päälle ja maantielle.

Ensimmäinen huomio tuli kotona kun ajoin oman pyöräni alapihalta ylös: ”Onpas pyörässä painoa näin ensialkuun, saas nähdä kuinka tiukimmilleen säädetty jousitus toimii teiden montuissa todellisella ajokuormalla ja - nopeudella..” Muutamat ensimmäiset risteykset menivät hieman tasapainoa ja ajolinjoja hakiessa mutta rutiini löytyi nopeasti. Etukäteisharjoittelusta oli apua.

PMR-radioiden audiotasot olivat jokaisella vähän miten sattuu, myös oikein jaksotettu puhuminen ja kohisevan lähetteen kuunteluun tottuminen vei hetken. Irman vanha Arai Omni -kypärä oli onnettoman äänekäs eikä hän siksi voinut seurata muiden keskusteluja ajonopeuden ylitettyä 80 km/h, mikrofonin häiriöistä puhumattakaan. Tilanne parani vasta kypärän vaihdon yhteydessä Riva Del Gardassa.

Noin puolimatkassa Helsinkiin (Pukaron Paronissa) pysähdyttiin nauttimaan kevyt välipala ja lepuuttamaan takamuksia palaten kotvan kuluttua takaisin maantielle, keulat kohden pientä ukkoskuuroa ja laivaa.

Finjettiin pääsyä jonottaessamme näimme Juha ja Tarja F:n palaamassa mp-lomareissultaan Garda-järven suunnasta – siellä on kuulemma ollut reilu kolmekymmentä astetta lämpöä pitkiä aikoja peräkkäin, joten ainakaan kylmään emme menehtyisi sinne saakka ehdittyämme. Ilmoitus irrotti huokauksia muuallakin jonossamme.

Laivaan ajo oli valokuvauksineen ja muine kuvioineen normaali suoritus, Irmalle tosin ensimmäinen kerta omakätisesti. Jouduimme heti luukusta sisälle päästyämme oikealle nurkkaan, niiden samojen öljyisten narujen ja lattialla olevien öljyläikkien luo kuin muutamia kertoja aiemminkin. Onneksi omat sidontaliinat olivat mukana. Aikaa niiden kiinnittämiseen meni jonkin verran sillä sopivia kiinnityspisteitä oli vähän (lattialle kiristetty vaijeri ja kolmiopalat renkaiden taakse..) ja muita pyöriä parisenkymmentä, sinne ne kaikki kuitenkin saatiin toistensa sekaan soviteltua.

Irma: ”Ajoin sisään kieli keskellä suuta Karin varoittaman öljyn takia, siitä ei kuitenkaan aiheutunut ongelmia. Kari sitoi myös minun pyöräni kiinni tarjolla oleviin kiinnityspisteisiin, sikäli kun niitä yleensäkään oli. Reissun aikana apu oli tarpeen myös pyörän liikuttelussa hankalissa paikoissa, olisi aikaa ja hikeä kulunut huomattavasti enemmän jos olisin homman hoitanut täysin itse”.

Hytti oli alkuun melkoinen keksintö (# 1305), mutta osoittautui loppujen lopuksi aivan kelvolliseksi nukkumiseen ja tavaroiden säilyttämiseen (polville ei pyöriessä korkeus oikein riittänyt, mutta riittävän monen kolauksen jälkeen ylemmän sängyn alareunan paikan oppi muistamaan). Yritimme useita kertoja saada vastaavan hytin paluumatkalle, mutta huonolla menestyksellä: tarjottu "B2" olisi maksanut +500€, Commodore-luokan ikkunahytit reippaasti enemmän. Turhaa olisi ollut vetää tilit reissun lopussa miinukselle vain yhden yön vuoksi, joten tyydyimme paluumatkalla panoraman kansituoleihin.

Äkkiä suihkuun, karkin ja muun vastaavan ostoon laivan TaxFree:sta ja vanhemmille laivaan nousun kunniaksi tuoppi olutta lähimmässä baarissa. Loppuilta menikin menoa tutkaillessa ja paikkoja kierrellessä.

Alkuun

Päivä 2. Rostock - Lyypekki

6.7.2003

Rostock - Lyypekki, 130 km.

Aamupala laivassa, muutama tunti ajan kuluttamista ja lopulta rantautuminen Rostockiin. Päälle pätkä moottoritietä ja Lyypekkiin Youth Hostelliin yöksi. (53 52.687 North, 10 41.636 East, korkeus 8 m).

Aamiainen nautittiin puhvetissa á 8,5 € / aikuinen, lapset puoleen hintaan. Samassa yhteydessä tuli eteen etukäteen tiedetty ja ajoittain hienoista skismaakin aiheuttanut ruoan maistuminen Lauralle: hän söi noin kymmenen pientä karjalanpiirakkaa + kaksi keitettyä kananmunaa, muttei mitään muuta.. Loppu tarjonnasta oli ”liian väkevää tai oudon makuista” (tosin loppumatkalla pelkkään suolavedessä keitettyyn spagettiin pyydettiin jo mausteita tai kastiketta).

Päivän mittaan oli kaikenlaista ohjelmaa tarjolla sirkuskoulusta elokuviin, joten luppoaika kului suhteellisen mukavasti. Se mikä heitä jäi harmittamaan, oli ilmainen aamu-uinti, joka meni epähuomiossa kokonaan ohi.

Laivasta poistuminen kello 17.00 jälkeen oli päättyä onnettomasti Lauran toisen käden peukalon jäätyä autokannen palo-oven ja sen karmin väliin. Paineilmakäyttöisenä se ovi oli aika hidasliikkeinen.



Valitettavasti kaikkien digikuvien resoluutiota ja kokoa oli myöhemmin reilusti alennettava silloisen kotisivutilan loppuessa toistuvasti kesken.

Ovi lähti sulkeutumaan heti kun sen avauspainikkeen painaminen lopetettiin, joten hänen hetkellinen mielenkiinnon kohdistumisensa muualle kostautui hyvin nopeasti. Todellinen onni onnettomuudessa oli se, ettei väliin jäänyt esimerkiksi ranne, jolle olisi varmasti käynyt pahemmin. Paikallisen hoiturin mukaan sormi ei katkennut eikä pienille murtumille olisi kovin paljoa voitu tehdäkään: kynsinauhan alue sai kyytiä pienen verenvuodon, mustelman ja mahdollisesti kynnen myöhemmän irtoamisen muodossa. Kipu oli toki kova, samoin turvotus, joten lopullinen ajovarusteisiin pukeutuminen siirrettiin satamalaiturilla tehtäväksi. Isompi ajohanskakin löytyi.

Passintarkastuksen (olimme 'non-EU' –kaistalla sen lyhyemmän jonon takia) ja parkkipaikalla pukeutumisen jälkeen siirryimme sataman huoltoasemalle, josta oli enää lyhyt ajomatka moottoritielle (A19) ja edelleen Lyypekkiin (A20).

Ajonopeudet olivat luokkaa 120-140 kilometriä tunnissa, ei juuri enempää illan tummuessa koko ajan. Tytöt pääsivät vasta loppumatkalla vuoronperään siihen '+200 km/h' -kerhoon.

Laitoin kotona valmiiksi kolme reittipistettä gps:n muistiin (Lyypekin Youth Hostel sekä DB-Autozugin pääteasemat Altonassa ja Munchenissa) joten menimme muutamat viime kilometrit Lyypekin majoitukseen pääasiassa sen ohjaamana, kokeillakseni kuinka hyvin moinen onnistuisi. Hyvin se onnistui: Youth Hostel Vor Der Burgator, hinnaltaan 70,30 €/vuorokausi, hieman halvempi varattuna paikan päältä näkyi muutaman kymmenen metrin päässä siinä missä GPS sen MS Autoroute 2003-ohjelman kartasta otetun tiedon mukaan väitti olevankin. Eli juuri vanhan kaupungin pohjoispuoleisten porttien ulkopuolella alkavalla alueella.

Tavarat kannettiin sisään ilmoittautumisen jälkeen (maksu oli hoidettu etukäteen internetin kautta). Saimme kuuden hengen huoneen käyttöömme vaikkemme perhehuonetta olleetkaan tilanneet. Siitä kiitos mukaville vastaanottohenkilöille (ja vapaille huoneille). Normaalisti olisimme saaneet kolme paikkaa naisten- ja yhden miesten huoneisiin => muista samaan huoneeseen tulijoista ei siis olisi ollut mitään tietoa. Systeemi olisi sama, jos tilattaisiin pelkkiä henkilöpaikkoja autojunaan, koko hytin sijaan.

Asianmukainen Hostellikortti vaadittiin jokaiselta ja pidettiin vastaanotossa tallessa lähtöömme saakka. Liinavaatteet maksettiin ja saatiin sekä palautettiin vastaanottoon. Alkoholin käyttö tai tupakointi sisällä oli kielletty.

Ripeästi suihkuun, Lauralle annettiin lisää särkylääkettä ja porukalla nukkumaan. Yöllä heräilimme muutamia kertoja kun ikkunan viereisessä puussa alkoi satakielten kilvanlaulu – ei huono, joskin ajankohta oli hieman aikainen.

Alkuun

Päivä 3. Hampuri - München, juna

7.7.2003

Lyypekki - Hamburg Altona, 213 km.

Aamiainen kuului hintaan ja oli hyvä, ensimmäinen laatuaan kyseisessä ympäristössä. Paikalla ollut muu porukka oli aika kansainvälistä ja toimintatavat erilaiset kotimaahan nähden; hyvin niihin kuitenkin sopeuduttiin (varsinkin roskien yksityiskohtainen lajittelu oli uutta) ja päivä saatiin liikkeelle. Ei se Youth Hostelin vierailijaporukka kaikilta osin ainakaan liian nuorelta vaikuttanut ;-)

Roskat vietiin käytävien päässä olleisiin lajitteluastioihin (kolme eri laatikkoa erityyppisille roskille). Huone ja liinavaatteet luovutettiin pois kello 09.30 mennessä, ajovehkeet jätettiin kellarin laukkuvarastoon ja arvokkaimmat tavarat tallelokeroon, joiden jälkeen olimme valmiina kävelemään vanhaan kaupunkiin aivan siinä lähimaastossa.

Muutama tunti siellä menikin nopeasti kävellessä, shoppaillessa (sandaalit, sateenvarjo, rakennehiuslisäke, hiuskiinnikkeitä) sekä digitaalikameroita katsellessa ja kahviloissa istuskellessa, joiden jälkeen oli jo aika siirtyä moottoritietä Hampurin Altonaan päin.

Hampurissa oli aika kuumaa ja ruuhkaista, joten kartanluku oli hankalaa vauhdissa. Annoin siitä syystä gps:lle suunnistusvastuun, jonka se hoitikin sangen mallikkaasti perille saakka.

Näytön (kohdetta seuraava kompassiruutu vähine lisätietoineen) oikea tulkinta liikenteen seassa vaatii hieman etukäteisperehtymistä karttaankin, jotta osaa valita ainakin ne tärkeimmät pääreitit kaupungin halki.

Kartan sisältävän gps:n/pda:n näytön on syytä olla iso ja näkökentässä eikä mielellään osittain tankkilaukun takana, kuten omani oli - muutenkin selvälukuinen myös hämärässä sekä auringonpaisteessa, jotta siitä olisi enemmän apua kaupunkien ruuhkissa suunnistettaessa. Etukäteen tehdyn reitin läpiajo on tietysti eri asia vanhemmallakin laitteella.

Magellan GPS 320 ja polkupyöräteline Suzukin stongassa yläkolmion keskellä. Siinä oli harmaasävynäyttö ja se kesti hieman ympäristön olosuhteitakin: luokitus IPX4 eli roiskevedenpitävä ja yläpäässä tärinöistä usein rikoutunut antenni. Retrolinkki manuaaliin [L].



Samassa yhteydessä alkoi Bandiitti temppuilla siten, että tonnin-parin kierrosten tietämillä, ihan kiihdytyksen alussa kone ikään kuin aivasti ja sammui. Kyseinen uusiutui useita kertoja, muttei sinänsä haitannut, kun siihen osasi varautua – aiheutti vaan kevyttä kierroksilla ja kytkimellä kikkailua, jottei kyytiläisen niska nykisi joka liikkeellelähdössä liikaa.

Sama homma tuli eteen vuoristossa, erityisesti Timmelsjoshilla Söldenin lähellä, missä ominaisuus nauratti huomattavasti vähemmän. No, Vuoksenniskan Kisan huollossa se myöhemmin parani jonkin verran - neulojen nostolla pykälän verran.

Altona juna-asemineen oli tutulla paikallaan, ei siis muuta kuin pyörät parkkiin asemalaiturille. Sinne olikin jokunen motoristi jo pysäköinyt pyöränsä (he menivät aikaisemmalla junalla Lörrachiin, joten me jouduimme välillä työntelemään pyöriämme eri paikkaan, omaan "punaiseen" kasaamme). (53 33.145 N, 09 56.155 E, 27 m).

 

Ja kukas se kävelikään asemalla vastaamme? No edellisenä vuonna Lörrahista junalla palatessamme tapaamamme matkamies nimeltään Greg, joka oli palaamassa kavereidensa luota Oulusta takaisin kotiinsa Sveitsin puolelle => siinä ne muutamat hetket menivätkin leppoisasti rupatellessa, juniamme odotellessa ja pikkupurtavaa napostellessa. Tulipa hoidettua ainakin osittain takaisinpäin myös se viime vuoden reissun kossukola–velkani: tarjosimme hänelle vastavuoroisesti taskulämmintä taskumatti-Salmaria kotimatkallaan ohentuneen verensä vahvikkeeksi ;-)

Vessat olivat aika kaukana, alhaalla asematunnelissa, joten niissä käytiin lasten kanssa porukalla. Jaanalla oli hieman vaikeuksia ensimmäisellä kerralla luultuaan että 20-centin kolikko piti työntää johonkin kohtaan vessan ovea eikä lautaselle ulko-oven viereen, pois lähdön yhteydessä. Se oli puhtaasti oma virheeni, en ollut kertonut systeemiä hänelle riittävän hyvin.

Alatasolla on varsin rajoitetusti päätilaa. Kypärä oli syytä pitää päässä sillä pelivara vaunun toisen kerroksen lattian ja oman pään välissä ei ole liian monta senttiä, jonka joku onneton joutui kokemaan omakohtaisesti kieltäydyttyään kypärästään. Sen jälkeen kaikkien oli pidettävä kypärä päässään, jos aikoi vaunuun pyöränsä ajaa.

Yläpuolella olevien virtajohtojen sähkö on tietysti katkaistu autojen lastauksen ja purkamisen ajaksi, sen takia ne pyörivät vilkut ovat siellä asemalaiturin katossa. Lastausalue voi olla myös kokonaan sähköistetyn alueen ulkopuolella.

Alkuun

Irma näytti aika miettiväiseltä nähdessään ensimmäistä kertaa kuinka matalaan tilaan olisi ajettava, vieläpä todellisella mateluvauhdilla. No, pahin jännitys karisi jo junamiehen henkilökohtaiseen showhun (kaveri lähetti pyörät pareittain liikkeelle kuin ZZ-Topin miehet ikään) ja edellisen junan lastauksen seurantaan laiturilta käsin.

Riisuimme junaan ajon helpottamiseksi pyöristämme sivulaukut, Irman pudottaessa myös takajousitusta alemmaksi lisätilan saavuttamiseksi erityisesti jaloilleen. Irtotavaroita oli lastenkin helppo liikutella pitkin asemalaituria kunnollisten tavarakärryjen kanssa.

Ajoimme pyörät peräkkäin vaunun päästä alakertaan keulaan, kohti junan kulkusuuntaa (useamman vaununmitan verran sen alemmalla tasanteella, pahimpien kohtien ollessa vaunujen välissä olevien korokkeiden ja jonkinlaisten rengasohjainten kohdalla). Edellisvuodesta poiketen pyörät jätettiin sivuseisontatuelle.

Vasemmalla näkyy Irman Diversion vielä liinoilla kiinni sitomattomana.        Oikealla tai alla näkyvät Jaana ja Laura Ison Rosvoni edessä.

   

Sidontaliinat (hammastetut hihnat ovat alempana ja lyhyemmät, päätylenkeille ommellut "väliliinat" solmittuna teleskooppiputkien ympärille) sekä renkaisiin nojaavat kolmiotuetkin ovat jo paikoillaan.

Paikalliset junamiehet hoitivat lopulliset kiinnityspuuhat. Junayhtiön omat kiinnityshihnat (hammastetulla jousisalvalla varustetut sidontaliinat) kiinnitettiin vähintään neljästä eri suunnasta erityisten parin vaaksan mittaisten "välihihnojen" avulla pyöriimme kiinni. Kun pyörien etu- ja takapuolelle tuli vielä teräskolmiot renkaiden eteen/taakse junan lattiaan lukittuina oli sidonta junanvaunuun erinomainen.

Kyseiset tuliterät eli putipuhtaat hihnat [L] sai Gregin mukaan ottaa mukaansa – siinäpä oli oiva lisä omaan reissukalustoon, jos joutuu taas turvautumaan öljyisiin naruihin jossain muualla (hihnat väliin, jolloin pyörä ei rasvautuisi turhaan). Münchenin suunnasta palattaessa niitä ei enää montaa käytetty eli taisivat puhtaiden liinojen varastot loppua ainakin paikoitellen heti alkuunsa.

Sivulaukut kiinnitettiin takaisin ennen hyttiimme siirtymistä eli sisälaukulle oli hyötykäyttöä erityisesti Münchenin päässä, jossa kärryjä ei voinut rappujen ja tunnelin vuoksi hyödyntää lainkaan irtotavaroiden ja vaatteiden kuljetuksessa.

Hytti oli niitä hieman vanhempia kuusipaikkaisia päivähyttejä eli 'Liegewagen' [L]: kuusi istuma- ja makuupaikkaa, toisen selkänojan takana irrotettavat tikapuut ja toisen takana aamiaispöytä, valitettavasti myös tupakoivien käyttöön sallittuja.

Pinttynyttä tupakan hajuakaan ei hytissä ollut, joten se, ettei tupakoimattomien hyttiä saatu kuin paluumatkaksi, ollut lopulta minkäänlainen ongelma. Tupakointi oli kielletty käytävällä yön aikana, mistä lisäkiitos junayhtiölle.

Omat eväät olivat paikallaan koska aamiainen saataisiin vasta seuraavana aamuna ellei huvittaisi kävellä jossain junarungon keskellä olevaan ravintolavaunuun.

Lapset majoittuivat keskitasolle ja me vanhemmat alas kun nukkumisen aika tuli, pääpuoli käytävän puolelle jolloin vaunun ulkopuolelta tuleva melu pieneni aika paljon paksujen verhojen ansiosta.

Uni tuli hyvinkin jokaisen silmään vaikka parhaimmillaan gps:n mittaama noin 160 kilometrin tuntinopeus vaunua vähän puistelikin. Yöllä oli vaunussa hieman kylmä ulkoikkunan sulkemiseen saakka, pelloilla leijuvasta usvasta päätellen myös ympäröivässä luonnossa.

Alkuun

Päivä 4. München - Berchtesgaden

8.7.2003

München Ost – Bad Reichenhall – Berchtesgaden, 162 km.

Aamiainen ehti juuri ja juuri tarjolle ennen Müncheniin saapumistamme, olisi vissiin pitänyt pitää käytävän puoleinen paksu verho enemmän auki, jotta stuertti olisi heräämisemme havainnut paremmin.

Junan saavuttua perille kannoimme hytissä olleet tavarat laiturilta #12 alapuolisen tunnelin kautta parin laiturin verran vasemmalle, ajoneuvojen purkupaikalle, jossa autovaunu oli jo odottamassa. (48 07.624 N, 11 36.375 E, 535 m).

Lauran takaa näkyy punaisen vaunun sivusta ulos tulevan auton keulaa. Alhaalla oli pyörien lisäksi niitäkin:

 Jaanan kuva

Matka oli pyörienkin osalta mennyt hyvin, joten koko ajan nousevaa ulkolämpötilaa lukuun ottamatta kaikki oli jo kohdallaan.

Yleensä kaupungista pääsee erinomaisten opasteiden avulla helpommin ulos kuin takaisin lähtöpaikkaan, niin täälläkin. Kartanluku vie sen verran tarkkaavaisuutta että se hidastaa liikkumista kyllä. Tästä lähdettiin gps:n reittipisteen päivityksen jälkeen kohti reissun eteläistä osaa, Salzburgiin menevää moottoritietä. Vähän matkan päässä rautatieasemasta menee sisempi kehätie nimeltään "Insbrucker Ring", jonka kautta se onnistuu helposti.

Poikkesimme moottoritieltä oikealle jo Bad Reichenhall:n kohdalta, eikä meidän siten tarvinnut mennä Salzburgiin saakka: ”Ehtisihän sen Itävallan 10 pv moottoritiemaksumerkin hankkia myöhemminkin joltain tavalliselta bensa-asemalta”.

Berchtesgadenissa (infon antamalla kartalla) hakeuduimme vasemmalle rinteeseen, ylempänä kylässä olevaan info-pisteeseen, jossa meille kerrottiin sopivista vaihtoehdoista muutaman seuraavan päivän ajankuluksi ja annettiin alueen tarkempi karttakin mukaan.

Merkityt paikat karttapohjalla: tulo- ja lähtösuuntanuolet, kiertosuuntaa rinteissä, suolakaivoksen suun paikka alhaalla joen vierellä, huipulla oleva Kotkanpesä ja sinne vievän bussilinjan lähtöpaikka alempana parkkialueen päässä, leirintäalue Allweg ja puroa seuraileva kävelypaikka Almbachklamm.

Alkuun

Uimaan ei pääsisi missään muualla kuin altaassa eli suojellun Köningsee-järven rannalle ei pelkästään sen takia kannattanut ajaa, samoin aiemmin käyttämämme leirintäalue rannempana ei suuremman liikennemelun vuoksi olisi ollut paras vaihtoehto lapsiperheelle – niinpä menimme viitisen kilometriä Salzburgin suuntaan rinteessä oikealla puolella olevalle leirintäalueelle nimeltään Allweg (illalla otetussa kuvassa kuvaussuunta on Allweg:n leirintäalueen yli Salzburgiin vievälle tielle.

Karttanimi Killansberg "suuri kallio" on kuvassa vasemmalla). Se olikin oikein hyvä tarpeeseemme mukaan lukien uima-allas, rauhallinen, hyvin tilaa teltalle, siisti, pyykinpesumahdollisuus, halpa ja viihtyisän oloinen.

Jaana ja Laura mielipuuhassaan. Uimalakkien käyttö irtohiusten uimaveteen kertymisen rajoittamiseksi oli vähintäänkin suotavaa, joissain paikoissa pakollista:



Alueen sijainti on saman tien varressa alempana sijaitsevan Gasthausin yläpuolella, jossa majoituimme Irman kanssa vuoden 1988 reissullamme. Alueelta näkyi muuten ylempänä olleen huipun päälle aikoinaan rakennettuun taloon, josta seuraavana päivänä hieman lisää. (47 38.769 N, 13 02.322 E, 579 m).

Loppupäivä meni leiriä pystytellessä ja rentoutuessa muuten, osalla altaassakin. Trangiallakin pääsi viimein touhuamaan, nimittäin kunnon kotimaista kahvia kupillinen meille vanhemmille.

Lisävarusteena hankittu Trangian kaasupoltin toimi erinomaisesti. Kun sen kaasu loppureissulla Lindaussa loppui, niin laskimme isomman pullon (noin 650 grammaa) käyttökapasiteetiksi 25 - 30 viidentoista minuutin polttokertaa (sillä saa esimerkiksi neljän hengen spagettiannoksen bolognese-kastikkeella valmiiksi). Kaasua paloi ehkä noin gramma minuutissa => yksi pullo riittänee siis reiluksi pariksi viikoksi normaalikäytössä, tosin lettukestit, vaatteiden, pyyhkeiden ja teltan kuivaus kannattaa kyllä unohtaa.

Alkuun

Päivä 5. Berchtesgaden, Kotkanpesä

9.7.2003

Kehlstein/Kotkanpesä ja vuoristomaisemia, kierros kylällä.

Päivä alkoi sillä että ajoimme kevyessä shortsivarustuksessa "yläkautta" 1834 metrin korkeudessa olevalle "aatun kämpälle" (Kehlsteinhaus, Eagles Nest, Kotkanpesä) menevien bussien ala-aseman parkkipaikalle, jossa näkyi pitkästä aikaa myös kotimaisten pyörien rekisterilaattoja.

Odottelimme jonkun tovin vuoromme lähtöä, kunnes kaikki neljä bussia olivat lähtövalmiina; puolisen tuntia ja melkoisia näköaloja myöhemmin olimmekin jo yläaseman tunnelin suulla, menossa viimeisen 124 metrin nousun hoitavalle hissille saman verran kallion sisään. Komea systeemi sinänsä, ei siinä mitään. Porukkaa oli ylhäällä kuin pipoa ja hinnat kansainvälistä tasoa. Näköalat ovat oivalliset joka suuntaan, bussireitin vierustoja unohtamatta! Kämpältä pääsi kiipeämään jonkin verran ylemmäksikin, mitä mahdollisuutta hyödynsimme mekin.

Köningsee näkyy kuvassa takana alhaalla. Kämppä jää hieman alemmas, tulosuuntaan kuvan oikealle puolelle. Kaikenlaisia lappuja alkoi kertymään matkaamme.

Lapsillekin kerrottiin riittävällä tarkkuudella millaisesta tyypistä hengenheimolaisineen oli kyse, mahdollisten väärinkäsitysten välttämiseksi.

Kävelimme lopuksi talolta pienehkön serpentiinin kautta alas bussilinjan ylätasanteelle, siinä sai pienen kuvan mikä odottaisi huomattavasti pidemmällä kävelyreitillä edellä mainittujen bussiasemien välissä. Mikäs siellä toisaalta oli lomalaisten kävellessä, juomavettä riitti ja maisemakin vaihtui; pullovesi on muuten melkoisen paljon kalliimpaa kuin esimerkiksi paikallinen olut ;-)

Hinnoissa oli joku perhealennus voimassa monessakin paikassa: laskutettiin kaksi aikuista + 1 lapsi + yksi perhelippu (joka oli alle lastenlipun). Sehän kyllä sopi. Bussi ala- ja yläasemien välillä maksoi edestakaisena 2 x 13 € + 7 €, neljäs pääsi tällä kertaa täysin ilmaiseksi.

Alamäkiosuus mopoilla itse kylään oli prosentuaalisesti koko reissumme jyrkin: parhaimmillaan kahdenkymmenen neljän prosentin laskua, jonka aikana muuan polkupyöräilijä meni heittämällä ohitsemme. Aikamoinen lämmenneiden jarrujen käry leijaili monen auton ympärillä mäen alla olevissa liikennevaloissa, epäilemättä toisin päin ajettuna hajun lähteenä olisi ollut mäkilähdöissä kuumentunut kytkinlevy. Ei näkynyt reitillä ainoatakaan matkailuvaunua, ei edes matkailuautoja. Parempi niin.

Kylällä syötiin poikkeuksellisesti pizzat (30,6 €), joiden jälkeen penskat lähtivät kahdestaan kaupoille; Lauralla oli erityistoiveena kauan kaivatun jousipyssyn löytäminen.

Ydinkeskustan kävelykatualuetta. Muun muassa Info ja parkkihalli jäävät vasemmalle:

 

Tapaamispaalu oli sovittu tuttuun tyyliin jo aiemmin, mutta heidän viipyessään ja edelleen viipyessään tuli meille molemmille vanhemmille tarve kierrellä ostoskatuja myös sivummalla, johonkin juuttuneiden shoppailijoiden löytämiseksi. Ja siellähän he tapaamispaalulla lopulta (kuulemma taas) olivatkin – lauma kasaan ja suunta vaihteeksi äitinsäkin suuntaan, pienen matkan päähän äskeisestä ruokapaikasta. Kyllä he pysyivät kartalla koko ajan, ajantaju vaan hieman petti.

Ei löytynyt jousipyssyä mikä ei varsinkaan kuljetusteknisesti ajatellen ollut huonokaan juttu. Olisi vissiin pitänyt ottaa PMR-radiot mukaan kylällekin.

Alkuun

Päivä 6. Berchtesgaden, suolakaivos

10.7.2003

Suolakaivoskäynti ja reippailua rinteillä, korkeimmillaan > 800 metrissä.

Aamu valkeni aurinkoisena joten päivän aluksi valittiin kohteeksi suolakaivos muutaman kilometrin päässä. Se olikin melkoinen paikka, jossa mentiin pienoisjunalla kilometri kiven sisään kapeata rautatietä myöten. Katossakin oli kuulemma paksuutta toista sataa metriä.

Päällämme oli asianmukainen suojavarustus: pussihousut, saman kaliiberin takki, haljasnahkainen takamussuoja vyöllä lantiolle kiinnitettynä.. Sisäänpääsy maksoi 2 x 12.5 € + 6.8 € + 4.2 €.

Silmät alkoivat kiiltää jokaisella päästyämme perille suurehkoon luolaan: edessämme avautui parikymmentä metriä pitkä, puurakenteinen liukumäki, josta koko perhe pääsi samalla kerralla tasoa alemmaksi. Housuni persaukset alkoivat uhkaavasti lämpenemään mäen lopussa, kun sen suojaksi tarkoitettu nahkalappu oli sivussa tarkoitetusta paikastaan.

Kyseistä ensimmäistä luolaa oli louhittu parisen sataa vuotta eri puolilta joten sinne kyllä sopi enemmänkin porukkaa. Kuvaaminen oli kuulemma kielletty. Siellä oli monenlaista vanhaa ja uutta nähtävää sekä koettavaa maanalaisesta suolakappelista ja elokuvista lähtien, osa pumppaussysteemistäkin oli koko ajan tuotantokäytössä turistiosuuden ulkopuolella. Kierros huipentui sisäjärven ylitykseen, sen veden maistajaisiin (pthyi!), kaikille jaettuihin tuotemaistijaispurkkeihin ja junakyytiin takaisin ulkomaailmaan.

Olisikohan järvi ollut juuri yllämainitun, suolasta tyhjennetyn kartion yläosa; jos oli, niin suolaa oli otettu aikamoinen määrä alas valuneen kiviaineksen ympäriltä.

He porasivat tarvittaessa satakunta metriä syvän reiän entiseen merenpohjaan miljoonien vuosien takaa ja kiinnittivät siihen putken sekä korkeapainevesipumpun – näin saatiin aikaan alapään vedenpumppauskohdan yläpuolelle hiljakseen ylöspäin levenevä kartio, jossa kuulemma riittää materiaalia noin 30 vuoden louhintaa varten. Putken alapäästä saadaan toista putkea pitkin kartion katosta ja seinistä irtoavasta, kivettyneestä merenpohjasta liukenevaa suolaliuosta (kiviaineksen pudotessa kartion pohjalle), sikäli kun ymmärsin oikein oppaan selvitykset.

Koska aikaa oli ja keli kelvollinen, niin lähdimme Lauran haluamalle kävelylenkille kivenheiton päähän leiristämme.

Lähtöpaikan Almbachklamm/Hammerstiel edessä pyöri iso marmorikuula telineessään vesipatjan varassa – paikallinen Gasthausin pitäjätär kertoi että se on tehty Itävallassa (Kaakkois-Suomessa Ylämaan suunnalla samanlaisia toimivia, huomattavasti suurempia tehdään graniitista). Reitti oli maksullinen, pituudeltaan reilut neljä kilometriä ja lipunmyyjän mukaan tietysti kaikille sopiva..

Alkuun

Alkuun käveltiin puroa seuraillen syvällä veden uurtamassa rotkossa (Laura kahlaa puron matalassa päässä etsien hioutuneita kiviä):



Kävelimme hiljalleen Baijerilaisten pioneerien vuonna 1894 louhimien tunneleiden ja putousten ohi aina kääntöpisteeseemme saakka. Sieltä palasimme hieman takaisin päin ja jyrkkää polkua vasempaan ylös mäelle kahvilan sekä pienen kirkon luo (kattomaalauksen osa löytyy tästä), mistä lopuksi laskeuduttiin takaisin alas lähtöpisteeseen.

Kokonaiskorkeusero lienee ollut jotain 500 - 600 metriä. Kävipä se kivasti polviin, erityisesti sen lopun jyrkimmät alastulo-osuudet. Sielläkin kannatti poiketa, vaikka vannoutuneemmat vaeltajat mitään kunnon haastetta sieltä keholleen saisivat, helteestä huolimatta. Harmi ettei sitä saanut gps:n tracklogiin talteen sillä mukaan olisi tarvittu kannettava, johon gepsin lokin olisi voinut purkaa vaikka päivittäin.

Äänenpainot alkoivat nousta kävelyreitin puolessa välissä viimeisen erityisen reippaan nousun aikana – nuorisojaosto kun ei sataprosenttisesti tyytynyt reittivalintaan (ymmärrys ei vielä riittänyt siihen, että pidemmänkin reitin lopussa noustaan lopulta aivan samalle mäelle, jonka kautta paluureitti veisi). Nestetankkausta, huipulla olleeseen pikkukirkkoon tutustumista hetki ja samaa tahtia alamäkeen. Onneksi siitäkin selvittiin suuremmitta sanomisitta - maalissa kelpasi jo hymyillä (apfelstruhel mit cappuzzino auttoi, aika oli kyllä kullannut muistoja ainakin tuon tortun maun osalta). Juuri ennen kierrokselle lähtöä syödyt ranskalaisetkin katosivat kyseisiin rinteisiin, luulen.

Illalla syötiin purkillinen hernekeittoa, joka sopi siihen tilanteeseen oikein hyvin sillä pienestä purkista riittää keittoa neljällekin, jos sattumien määrästä ei ole niin väliä. Sekaan murustettiin hieman jälkiuunileivän paloja ja johan taas jaksoi.

Paikallinen lammaspopulaatio siirtyi yöllä vieressämme olleen aidan luo, mikä pantiin merkille myös meidän teltassamme. Onneksi eivät olleet vuohia: niillehän kuulemma kelpaa peltipurkeista lähtien kaikki suuhun sopiva, varmaan myös telttanarumme. Erikoista ääntä ne kyllä pitivät.

Alkuun

Päivä 7. Berchtesgaden - Ankaran

11.7.2003

Berchtesgaden - Grossglockner – Villach – Ljubljana – Postojna – Ankaran, 480 km.

Tavarat pakattiin heti aamusta vielä nukkuvien naapureiden häirintä minimoiden, joten olimme lähtövalmiina noin aamuyhdeksältä. Majoitusmaksu oli 55,2 € / neljä yötä.

Ajoimme puolipukeissa ensimmäisen mäen alle varjoon ketjuja rasvaamaan, pukeutumaan ja lämmittämään moottorit ajokuntoon. Irman Yamahan automaattinen ketjunrasvaussysteemi Scottoiler ja sen alipainesysteemi toimivat niin hyvin, ettei Yamahan ketjuille juurikaan tarvinnut lisäillä öljyä matkan varrella kunhan säiliössä oli tiputettavaa.

Kuvista näkyy miten se oli asennettu Irman Yamahaan: säiliö/säädin satulan alle [L] ja alipaineputki kaasarin kurkkuun [L]. Öljyn levittämisestä takarattaan ulkokylkeen vastasi ohut putki.

Kuten normaalia oli joku varusesine jälleen kateissa, joten Irma ajoi takaisin leiriin ennen kuin ajotakin hihaan talletettu ajohansikaspari löytyi. Eräs nimeltä mainitsematon henkilö oli muuten jo tähän mennessä ehtinyt hävittämään muun muassa täyden pullon shampoo-saippuaa, kuten aiemmillakin reissuilla ;-) Itselläni oli koko ajan kateissa vähintään aurinkolasit, kellokin reilut pari viikkoa.

Kännykästäni Nokia 6110 hävisi osa näytön alareunan sisällöstä, lataussession aikainen yökosteus teki tehtävänsä kun ei ollut muuta kuin muovipussi satulan alla sen lisäsuojana. Mitäs tuosta kun puhuminen vielä onnistui.

Etupyörät käännettiin kohti Salzburgin suunnassa olevaa moottoritietä, jossa pysähdyttiin ensimmäiselle Itävallan puoleiselle bensa-asemalle ostamaan kymmenen päivän moottoritieveroliput (á 4,5 €). Liput kannatti hankkia, ettei poliisille jäänyt mahdollisuutta kirjoittaa noin 100 € maksulappua per pyörä, muun moottoritievalvontansa ohessa. Siitä sitten kulkusuunnaksi etelä ja nopeuden nosto ruuhkaan sopiville lukemille 110 - 120 km/h.

Karavaanareita ja muita lomailijoiden ajoneuvoja oli jo aika paljon liikkeellä, elokuussa saattaa olla vähemmän mielenkiintoista madella autobaanan täyttävissä parijonoissa - jyrkkiä alppiteitä lukuun ottamatta missään päin Itävaltaa, Italiaa, Ranskaa, Espanjaa..

Ylitys maksoi á 17 € per pyöräkunta:

Pysähdyimme Grossglocknerin (2407 metriä) juurella, maksupisteen edellä vesitauolle; siinä PMR:llä keskenämme rupatellessa ilmoittautui vastaavalla radiolla ohi ajanut suomalainen pyöräpariskunta, joiden kanssa vaihdettiin pikaiset kuulumiset. Muutamia muitakin toki kuultiin, mutta heidän murteensa erosi sen verran paljon meikäläisestä ettemme aloittaneet sen suurempia keskusteluja kanssaan.

Alkuun

Taukopaikan maisemia noustessamme ylöspäin. 
  


Näköalaa oikealle:



Irma tosin odotti enemmän kauan aikaa sitten näkemiään Alppeja lumen peittämine huippuineen, mutta niitä emme sillä kertaa juurikaan nähneet. Edelliskerralla (1988) ylhäällä olleen tunnelin kohdalla oli ainakin kolme metriä lumipenkkaa tien molemmin puolin, mikä oli jäänyt hyvin Irmallekin mieleen. Nyt se oli täysin lumeton.

Ajetun reitin profiili vasemmalta oikealle.

Hetki taukoa siinä 2407-metrin tasanteen viileässä mp-parkissa: vettä ja suklaapatukat heitettiin naamareihin, viimeinen vilkaisu maisemiin ja parikymmenmetrisen pikkunousun jälkeen matka jatkui edestä kohta vastaan tulleen reitin korkeimman kohdan jälkeen jälleen alamäkeen.

Grossclognerin huipulle menevä tie alamäkiosuutensa alkupuolella:



Alkuun

Pyöriä (polkupyörät mukaan lukien) riitti, samoin henkilöautoja (jotka haistoi jo kauempaa edeltä alamäestä), melkoinen saattue pyöriä saapui myös sieltä korkeimmalle huipulle menevältä tieltä, reilun kymmenen kilometrin päästä äskeisestä.

Ajettuamme riittävästi laakson pohjalla olevaa jokea seuraillen tuli aika nauttia pikainen välipala ja tehdä ratkaisu lähdemmekö suoraan hitaalle alppitielle Italiaan (illemmalla majoittuminen johonkin pikkukylän kämppään ja aikaisin aamulla eteenpäin) vai edellisestä risteyksestä moottoritien suuntaan. Silloin kohteena olisi Villach, sen takana Slovenia, Ljubljana ja illan riittäessä jopa Ankaran ja sen Adria-niminen leirintäalue.

Siis Sloveniaan

Jonkun verran ennen EU:n ulkorajaa pysähdyimme tankkaamaan isolle bensa-asemalle, jossa Jaana meni hakemaan jäätelöitä paikallisesta kioskista, vaikkei vielä puhu montaakaan sanaa englantia saati muita paikallismurteita. Myyjä ei ollut aivan samalla aallonpituudella joten pienellä avustuksella homma hoitui, yritys oli kyllä hyvä. Mitäpä sitä ei jäätelönsä edestä tekisi.

Sen kaupasta ei löytynyt myöskään Slovenian puolen karttoja (oli kuulemma myyty varasto loppuun) joten tankkilaukun läpinäkyvään taskuun ei ainakaan sieltä löytynyt täytettä (Irma alkoi jossain vaiheessa vihjailla jostain kartta-friikistä mutta en ollut juurikaan kuulevinani: liikkumista helpottaa kummasti kun on edes pääväylät luettavissa nenän edestä, esimerkiksi jossain suuremmassa moottoritieliittymässä). Ne jäivät siten kohdemaan ongelmaksi, tosin mukana olleesta karttakirjastakin olisi saanut hätätilassa irtosivupainoksen helposti aikaiseksi.

Slovenian rajalla tulli/rajamies oli jotenkin tutun tyly tivatessaan passejamme, vilkaistuaan niitä homma oli selvä eikä puuttuviin FIN -maatunnustarroihin puututtu lainkaan. EU-kilven merkin ei olisi kirjaimellisesti tulkittuna pitänyt riittää. Siitä mentiin vielä muutama metri eteenpäin rahanvaihtopisteeseen. Euro ei ollut lainkaan käyttökelvoton, etenkään päätien eri rahankeruupaikoissa: mm. tunnelimaksut maksettiin haluttaessa euroilla ja välillä paikallisilla tollareilla (reilu 8 km tunneli maksoi 8 € + tiet muualla 230 SIT + 870 SIT molemmilta pyöriltä). 1000 SIT oli noin 5 €.

Neidon selityksen mukaan seuraavalla tankkausasemalle olisi noin 18 km matkaa ja sieltä saisin ostettua parempiakin karttoja. Halpa infon myymä kartta oli kuitenkin riittävä, joten jatkoimme pysähtymättä pitkälle Ljubljanan alapuolelle. Heikäläinen moottoritiestö on oikein hyvä ja sitä näköjään laajennetaan koko ajan voimakkaasti, liittynee ehkä sekin osaltaan pyrkimykseen päästä EU:n uudeksi jäseneksi?

Postojnan risteyskin ohitettiin, sinnehän poikettaisiin muutaman seuraavan päivän kuluessa koska matkaa leiriin olisi vain nelisenkymmentä kilometriä. Oli lähellä etten kääntynyt sinne; jos olisin tiennyt millainen ruuhka ja lämpötila edessä oli, niin lähin uima-altaallinen leirintäalue tai Zimmer Frei (vast.) olisi varmastikin saanut uusia asiakkaita.

Varsinkin etelässä Koperin/Ankaranin vieressä ovat suuret moottoritiesiltatyöt vielä kesken, joten sinne pakkautui melkoisia automääriä iltahämärän laskeutuessa – onneksi ajokaistojen keskellä ajo onnistui muun liikenteen seisoessa suhteellisen vaivattomasti.

Muutama onneton oli keksinyt käyttää leveällä valkoisella sulkuviivalla eristettyä oikeanpuoleisinta kaistaa seisovan parijonon ohittamiseen (kaista oli koko ajan täysin vapaana, varattu hälytysajoneuvoille ja vastaavaan viranomaiskäyttöön tms.) – kunnes vastassa oli pari poliisiautoa. En tiedä mitä kyseinen heille maksoi mutta naamoistaan päätellen se ei tainnut olla halpa, saati liikkumistaan nopeuttava päähänpisto se?

Alkuun

Ilta hämärsi jo vahvasti ajaessamme Ankaraniin saakka. Maija (Karin täti) laittoi Suomesta kännykällään ajo-ohjeita heille käynneistään tutulle leirintäalueelle, jonne päädyimmekin varsin kivuttomasti.

Leirintäalueen vastaanotossa piirrettiin karttapohjalle muutama teltanpaikka tutkittavaksi ennen mahdollisen jäämispäätöksen tekemistä. Poikkesin myös pikaisesti alueen hotellissa kysymässä mahdollisten mökkien tms. saatavuutta (= ilmastointia) mutta kelvollisimmaksi vaihtoehdoksi jäi kuitenkin se, että porukkamme lähti pyörillä alueen sisälle kelvollisia telttapaikkoja metsästämään. (45 34.550 N, 13 44.110 E, 5 m).

Alue oli tupaten täynnä viikonlopun viettäjiä. Ajelimme pimeässä ainakin varttitunnin ennen kuin löytyi edes ensimmäinen siedettävä, vapaa asuntovaunupaikka – alustaltaan riittävän tasainen teltallemme. Muut jäivät varaamaan sen meille kun läksin vastaanottoon, onneksi matkan varrella silmiini sattui parempi paikka suuren tammen oksien alta, loivasta rinteestä. Ei muuta kuin uutta paikkaa porukalla tutkimaan, pikakeikka vastaanottoon, tavaroita purkamaan ja telttaa pystyttämään.

Pyörät piti lopuksi hyppyyttää asvaltoidun tien reunassa olleen sadevesikourun yli teltan viereen, mikä oli epäilemättä hyvää yöajoharjoitusta varsinkin kahden metrin päässä majoittuneen suurehkon teltan asukkaiden mielestä? Siihen majoittunut nuorisojoukko (treenimatkalla olleita junioriuimareita?) oli siihen aikaan varmaankin tukevasti paikallisen diskon lattialla, eikä siksi pannut pientä melua pahakseen.



Leirintäalue oli iso, porukkaa paljon, kuumakin oli, välimeri sadan metrin päässä: niin se maisema muuttuu vajaan viidensadan kilometrin ajamisen aikana. Kello 22.30 alueelle ja  01.00 jälkeen unta kaaliin, kuumuudesta johtuen nihkeästi mutta kuitenkin.

Alkuun

Päivä 8. Ankaran

12.7.2003

Leiripäivä Ankaranissa.

Aamu koitti Adrianissa ja uudet naapuritkin näyttäytyivät. Lyhyehkö meluamisemme yöllä ei ollut herättänyt sen kummempia tunteita eli naapurin isännän kanssa vaihdettiin muutama sana, tosin eri kielillä kumpikin. Ei se mitään, nyökyttelimme elekielen jälkeen samaan tahtiin sen verran että molemmat olivat kuta kuinkin tyytyväisiä kuten seuraavinakin aamuina.

"Mennäänkö aamukahville rantaan tutustumisen yhteydessä?" Kyllä, siellä oli sopiva ovensa jo avannut paikka.

Muuten meni hyvin mutta Irman tilattua parit cappuzinot ja limsat unohtui yksi "naurettava muodollisuus" kokonaan eli lasku - kun olimme juoneet niin poistuimme kaikki tyytyväisinä parinkymmenen metrin päähän, viereisen klooratun merivesialtaan suuntaan. Siinä gps:n näyttöä tutkiessani, muiden jo poistuttua uima-asujaan hakemaan, tuli edellisen paikan myyjätär kysymään ”Kävisikö laskun maksukin..?" No joo, eiköhän hänkin ollut tyytyväinen saamaansa korvaukseen.

Moisesta viisastuneena maksoimmekin loppureissun ajan laskumme mahdollisimman nopeasti, säästyipähän siten liikkeellelähtöaikaa kun ei tarvinnut turhaan tarjoilijan perässä juosta.

Edellä mainitulle uima-altaalle pääsi ilmaiseksi, kunhan jokaiselle oli ensin hankittu sellainen valkoinen, suomessa joskus piraattikortiksikin kutsuttu älykortti, mikä avasi altaalle menevän portin. Sen sai kun maksoi vastaanottoon pantin, joka ensi kuulemalta kuulosti melkoisen isolta: ”thousand dollars each, we accept also credit cards” Meni hetken aikaa ennen kuin tajusin puhuttavan tollareista (SIT), jossa valuutassa tonni sikäläistä vastasi viittä euroa ;-) Eipä olisi Master Cardini limiittikään moisiin jenkkitaala-pantteihin riittänyt. Kyseiset kulkukortit toimivat hyvin, jopa hienoisen suolakylvyn jälkeenkin.

Päivä meni aurinkoa ottaessa (vanhemmat varjossa, nuoremmat suolavesialtaalla tai verkoilla aidatulla alueella välimeressä), kirjaa lukiessa, paikallisessa pizzeriassa tai baarissa, varjossa huokaillessa ja seuraavien päivien reissuja suunnitellessa – selkeä lepopäivä ilman mitään sen kummempaa ohjelmaa.

Meriuimala suolavesialtaan vierellä:



Alueen vessat olivat pääosin mallia jalanjäljet lattiassa ja reikä niiden välissä, muutama porsliinipyttykin löytyi mm. yhteiskäytössä miesten ja naisten vessojen puolivälissä. Viimeksi mainittuihin oli aika ajoin jonoa, varsinkin silloin kun joillekin yksilöille moinen keksintö ei jättämiensä päästöjen sijainnista päätellen ollut vielä tuttu (pytyt olivatkin sen jälkeen käyttökelvottomia seuraavaan pesuun/desinfiointiinsa saakka).

Mitenhän sitä osuu reikään lattiassa kun ei osu edes.. no joo, olkoon. Tuonkin takia kannatti mukana kantaa erilaisia Savett- ja muita vastaavia pyyhkeitä, vessapaperiakaan ei varsinkaan Italiassa ollut monessa paikassa tarjolla.

Makeaa vettä ei Itävallasta poistumisen jälkeen uskaltanut juoda lainkaan, merivesialtaan suolavesikin oli helkutin väkevää – siirryttiin siis hampaiden harjauksesta alkaen täysimääräisesti pulloveden käyttöön. Laseihin laitetut jääpalatkin siirrettiin tuhkakuppiin kun ei ollut varmaa, että ne olisi tehty asianmukaisesta pullovedestä (voimassa olevista A-hepatiitti-rokotuksistamme huolimatta).

Alkuun

Suihkuun pääsi 85 centin arvoisella poletilla, jolla sai automaatin ilmoittamassa suihkukopissa kuusi minuuttia lämmintä vettä. Siis aivan normaalia toimintaa eikä siksi aiheuttanut kummempaa keskustelua lastenkaan kanssa, ehkä sitä reikävessaa huomioimatta jonka käyttö kuitenkin onnistui Jaanalta sen enemmittä puheitta, Lauralta kuulemma aavistuksen heikommin.

Seuraavaksi menimme kysymään infosta mitä kannattaisi käydä katsomassa eli miten pääsisi ainakin Postojnaan tippukiviluolille ja Venetsiaan. Infon tyttö pläjäytti käsiimme nipun esitteitä, joissa näkyi ensimmäiseen opastettu bussimatka ja toiseenkin hänellä oli myös oma vaihtoehtonsa tarjolla.

Pyysimme tarjouksen molemmista, päälle jonkin aikaa laskentaa ja harkintaa, jonka jälkeen kauppa lyötiin kiinni kunhan ensin oli kaivettu riittävästi käteistä esiin, mitkään luottokorttimme kun eivät maksuvälineiksi kelvanneet. Saimme myös ylimääräisen lisäalennuksen otettuamme molemmat matkat samalla kerralla. Raha vaihtoi omistajaa ja vastaanotto luovutti passimme papereiden teon ajaksi. Oliko se koko homma siis siinä?

No ei ihan: ollessamme alueella kävelemässä oli Laura yksin teltalla, sinne ensimmäisenä ehdittyään. Päästyäni näköetäisyydelle lähti telttamme luota auto liikkeelle ja Laura kertoi infon tytön käyneen sanomassa, että joudumme maksamaan lisää jonkin yllättävän epäselvyyden vuoksi.

Niinpä niin. Lähdimme heti kysymään mikäs juttu tämä oli, kun kaikki oli jo sovittu ja jonkinmoinen summa niistä maksettukin: 198 € Postojnan päivästä bussilla ja noin 210 € Venetsiaan päättyvästä edestakaisesta Välimeren risteilystä. Odotimme Lauran kanssa toimistossa loputtoman puhelun loppumista reilusti toistakymmentä minuuttia, joka loppui vasta siinä vaiheessa kun kävin kertomassa neidille että ”minuutin kuluttua lähdemme pois, jatketaan sitten paremmalla ajalla illemmalla”.

Syy yllättävään lisäkuluun: "Jonkun laivayhtiön kesäapulaisen tekemän virheen vuoksi emme saakaan sovittua 34 € lisäalennusta, koska se onkin tarkoitettu vain Slovenian kansalaisille." Mikäs siinä sitten, kävimme samalla muutkin tarkennusta vaatineet yksityiskohdat läpi, erityisesti taksiin liittyvät asiat.

Tytön oman kännykän numero oli käytettävissämme mahdollisten lisähankaluuksien varalta (kuten hän itse sanoi, ”sikäläinen ihmisten välinen sopimussysteemi ei vielä pelaa aukotta kaikilta osiltaan – liittyen tämäntyyppisiin järjestelyihin lähes joka kerralla”). Homma oli OK lopulta.

Lämpötila pysytteli yli kolmenkymmenen asteen, mikä oli varsin hauskaa telttamajoituksessa, puun tarjoamasta varjosta huolimatta. Illalla ei kovin suuria liikkeitä kärsinyt ottaa, muuten alkoi henkilökohtainen jäähdytysjärjestelmä toimimaan. Laura hävisi jossain vaiheessa yötä puoliksi teltan eteisen puolella olleiden ajovarusteiden päälle, taisi olla edes hieman viileämpää siellä?

Ajolupa alueelle:

Tunnin omaehtoisen tutkinnan jälkeen matka Postojnan luolille jatkui, aikataulullisista syistä aterian merkeissä kaupungin keskustassa olleessa turistiravintolassa. Ruoka oli hyvää ja sitä tuli pöytään niin monta kattausta, että varmasti riitti jokaisen nälän sammuttamiseen. Tuskin olisi omatarvereissulla tuollaista tullut tilatuksi, etenkään sellaisessa ulkolämpötilassa. Salaatistakaan ei tullut jallaa tai muita turistiripulin oireita, hyvä niin. Ruoka kuului hintaan, juomat tietenkään eivät.

Ruokailu- ja siirtymisaika luolille riitti juuri ja juuri, kun yksi mummeli hävisi kesken kaiken johonkin ja joku toinen tyyppi unohti osan tavaroistaan ravintolaan: ehdimme viimeisellä mahdollisella minuutilla luoliin menevään junaan. Muuten olisimme joutuneet odottamaan tunnin seuraavaa lähtöä. (45 46.901 N, 14 12.321 E, 525 m).

Alkuun

En ole tuollaisessa kompleksissa koskaan aiemmin vieraillut, joten yllätys oli suuri! Kyllä kannatti käydä, semminkin kun nuo olivat kuulemma suurimmat luolat niistä reilusta seitsemästä tuhannesta, joita Sloveniassa kuulutusten mukaan on.

• https://www.postojnska-jama.eu/en/postojna-cave/

Ottaen huomioon kuinka hitaasti pilarit ovat muodostuneet, olisi lasten mittaisten kivitappien (142 cm) teko vienyt aikaa hulppeat 14 200 vuotta – ja ne olisivat silloinkin järkiään sieltä pienimmästä päästä.

Tippukiviluolien oppaat olivat helisemässä itsestään välkkyvien kameroiden kanssa, käsirysyltä säilyttiin mutta äänenpainot olivat aika painokkaita, Magliten valokeilan poimiessa "räikeimmät" tapaukset väkijoukosta kaikkien nähtäville. Turhaa työtä, kun kyse oli kuitenkin heidän omien kuviensa kaupan parantamisesta.

Ollapa pyörässä jo sellainen kynämäinen, vedenpitävä värillinen videokamera keulassa ja perälaukussa vaikka minikokoinen hi-8/dv-/joku muu nauhuri, jotka olisi helposti saanut irti ja kiinni takin kaulukseen/sivutaskuun. Sille olisi ollut käyttöä Alppimaisemien mutkien taltioinnissakin.

Osa maanalaisesta matkasta eli parhaat näköalapaikat käveltiin, märistä kivilattioista ja portaista huolimatta ilman liukasteluja, saapuen lopulta valaistulle vesialtaalle (juuri ennen paluujunaan nousemista). Altaassa uiskenteli kuusi vajaan vaaksan mittaista sokeata luolaeläintä, jonkinlaisia salamantereita joita ei löydy mistään muualta. Ne syövät ruuakseen kaikenlaisia leviä ja ovat altaassa parisen viikkoa ennen vuoron vaihtoa, ilmeisesti kirkas valo oli rasite sokeallekin eläimelle. Kaikenlaista sitä kehittyy pimeäänkin kun aikaa riittää. Luolan alkuosastakin oli kuulemma löydetty jälkiä alkuihmisten käynneistä, jotain ne puhuivat Neaderdahlin ihmisten jättämistä merkeistä.

Moni kuvasi tässä luvalla tai luvatta. Muita esimerkkikuvia sisältä 1 ja 2.

Paluu takaisin maanpinnalle tasaisesta kymmenen asteen lämpötilasta oli iholle pienehkö shokki: yli kahdenkymmenen lämpöasteen nousu muutaman metrin matkalla. Onneksi bussin lähtöön oli aikaa enää puolisen tuntia joten pääsimme aika nopeasti takaisin viileään (nuokkumaan).

Leirintäalueemme infossa kiitimme matkatoimiston tyttöä oivallisista matkajärjestelyistä, omien pyörien käyttö noissa olosuhteissa olisikin ollut tosi huono vaihtoehto näin järjestetyn päivän antiin verrattuna.

Päivän aikana viereemme samalle tontille oli majoittunut paikallinen motoristi tyttöystävänsä kanssa ja mikäs siinä, tulipahan siten enemmän pyörien ja telttojen ympäristöä valvovia silmiä samalle alueelle. Kaverilla oli jonkin verran naarmuinen kuussataakuutioinen R-Kawa, joka ilmeni myöhemmin kolaripyörästä parin vuoden aikana korjatuksi ja ensimmäistä ajokauttaan käytössä olevaksi. Osia sai kuulemma oikein hyvin joten homma oli sikäli helppoa.

Kaveri kertoi myös että edelleenkään EI sateella kannata pitää mitään kiirettä heikäläisellä tiestöllä: asfaltti muuttuu aivan sietämättömän liukkaaksi etenkin siellä mihin on valunut naftaa, öljyä tai muuta vastaavaa lisäliukastetta – siis melkein joka paikkaan. Näimme itse Irman kanssa sen –87 vähän alempana Opatijassa, nykyisen Kroatian puolella kun varomattoman kuskin hipaisu kävelyvauhdissa etujarruun ja peilinkappaleet lentelivät tuota pikaa ympäriinsä. Tilanne ei siis ollut muuttunut mihinkään kuluneista vuosista huolimatta.

Leirintäalueen tarra:

Alkuun

Päivä 10. Risteily Venetsiaan

14.7.2003

Ankaran - Izola - Piran - Välimeri - Venetsia. Taksi, bussi ja katamaraani.

Herätys kaikui kello 04.45. Muutama hedelmä heitettiin pikaisesti naamariin ja sitten kipinkapin infon luo taksille, joka tulikin juuri sovittuun aikaan.

Laiva: Prince of Venice

• klo 05.15 taksilla leirintäalueelta Izolaan
• klo 06.10 ilmastoidulla bussilla Piraniin
• klo 07.15 laivan lähtö välimerelle
• klo 10.30 saapuminen Venetsiaan
• klo 17.00 laivan lähtö välimerelle
• klo 20.15 saapuminen Piraniin
• klo 21.30 saapuminen Izolaan
• klo 22.xx saapuminen takaisin leirintäalueelle       

Kuskilla oli taksikyltti lattialla, minkä hän näytti ensiksi kun katselin epäluuloisena kulkuvälinettään – luvattomiakin autoja lienee liikkeellä eikä välttämättä pelkästään turisteja paikasta toiseen kuskatakseen. Kuski puhui vain sloveniaa ja venäjää joten kommunikointimme jäi suhteellisen vähäiseksi, perille Koperin kautta Izolan keskustaan, turistitoimiston nurkalle kuitenkin päästiin hyvin. Tässä on Infon tytön saatelappu mahdollisten ongelmien varalle.

Bussia odotettiin melkein tunnin verran, mutta menihän se aamuhetki idyllisen pikkukaupungin heräämistä seuratessakin aivan hyvin. Väentungos ei ollut kovin valtava ainakaan siihen aikaan aamua. (45 31.627 N, 13 34.015 E, 0 m).

Bussi tuli ja sen kuski oli sama kuin eilen, Piran-nimisestä satamakaupungista mukaan noussut opas sen sijaan ei. Ei se mitään, muutamaa hotellia myöhemmin bussilliseksi kasvanut porukka nousi ”Prince of Venice" -katamaraaniin, joka suuntasi ensimmäiseksi Umag-nimiseen Kroatialaiseen rannikkokaupunkiin, ottamaan lisää kulkijoita kyytiinsä.

Matka oli meille menestys

• vaivattomuutensa
• merimaisemiensa
• aikataulullisesti
• täydellisen helppoutensa vuoksi

Koko homma maksoi noin 160 €/risteily, 37 € bussi, siihen vielä verot ja muut maksut sekä 35 € taksikyydit päälle – vähän kirpaisi mutta ei kerta-suorituksena, ainutkertainen tilanne huomioiden liikaa. Jos saman olisi tehnyt itse ajamalla niin ajokilometrejä Ankaranista Venetsiaan ja takaisin olisi tullut noin neljä sataa tulikuumalla moottoritiellä ja rahaa palanut siinäkin muutama kymmenen euroa pelkkiin moottoritie- sekä parkkimaksuihin (ja ajoaikaakin viitisen tuntia) –> ei kiitos.

Ei palanut hermo keneltäkään tässä vaihtoehdossa; passintarkastuskaan ollut meille mikään temppu reitin kummassakaan päässä (Laura ja Jaana menivät Venetsian päässä yksin laivaan, passimuodollisuuksien läpi, kenenkään passintarkastajan kyselemättä yhtään mitään. Jonotin itse heistä noin kahdenkymmenen metrin päässä jonon takana, mutta tuskin ne tiesivät perhesuhteistamme - se siitä aukottomasta valvonnasta).

Alkuun

Merellä oli onneksi myös hyvä keli, joten Venetsian rannikon näki hyvin, samoin reitin itse kaupunkiin sen ehkä tärkeimmälle saarelle. (45 25.867 N, 12 19.214 E, 0 m).
Jaana ja Laura katamaraanissa:



Kroatiasta mukaan tulleet joutuivat näköjään täyttämään monenlaisia lappuja ja lippuja, viisumista alkaen.

Hienoinen ennakkoasenteeni (likaa, roskaa, viemäreiden löyhkää, riistohinnat, tungos, taskuvarkaat, rappeutuneet turistirysät, jne.) muuttuivat osittain kyllä, sen verran itse näkemäni erosi muilta kuulemastani muodostuneesta kuvasta. Hinnat olivat toki kohdallaan ja turisteja riitti (kaksitoista miljoonaa kävijää vuodessa, täällä pääosin kesäkuukausina, vai miten se oppaan sanoma menikään), mutta muuten on pakko ottaa ennakkoluulojaan takaisin.

Pakkoko se olisi juoda tuossa tärkeimmän turistipyydyksen katukahvilassa kymmenien eurojen hintaisia kahviannoksia edes elävän musiikin tahtiin:

Pyhän Markuksen tori, P.za San Marco, taustallaan Basilica di San Marco:

19.7.2003

Peschiera - Bolzano – Merano – Timmelsjosh – Sölden, 262 km.

Lasku oli 128 €, alue huomioiden ihan siedettävä hinta.

Siitä jatkettiin takaisin Peschieraan, otettiin moottoritiemaksutiketit molemmille taskuun ja jatkettiin tukka putkella moottoritielle? Ei aivan, Irma ei saanut millään lippua ulos automaatista, josta huolimatta jatkoimme lopulta hetken takaisin itään päin, kunnes pohjoiseen menevä tie erkani vasemmalle. Optimistisesti ajattelin ääneen että ”Eiköhän tuosta selvitä kun maksupisteellä kerromme miten siellä kävi? Maksan taas molemmat pyörät”.

Kaksikaistaisella tiellä Brennerin solan suuntaan oli niin paljon liikennettä, ettei sen kuljetuskyky enää riittänyt. Se ilmeni jatkuvissa, ilman mitään näkyvää syytä syntyneissä ruuhkissa. Oikeanpuoleinen kaista veti yllättäen vasenta paremmin. Aikamme siinä ruuhkailtuamme poikkesimme bensa-asemalle aamukahville: ruuhkaa oli sielläkin sen verran että otimme vain limpparia ja suklaata (enpähän ole ihan heti maksanutkaan yli 20 € neljästä puolen litran limsasta ja suklaapatukasta. Kyypparilla oli varsinainen köyhät kyykkyyn ja oikein köyhät makuulle -hinnasto käytössään, vähänkään pidempää alueella oleskelua ajatellen). Siis takaisin tielle kohti Bolzanoa, jossa siirtyisimme hetken päästä Meranoon menevälle moottoritielle.

Moottoritiemaksupisteellä menikin sitten aikaa ja tupakkia enemmänkin, kun vuorossa ollut nuorehko tyyppi huomasi ettei meillä ole kuin yksi lippu – ”Passport” sanoi sälli useampaan kertaan, eikä halunnut edes kuunnella miksei niitä lipukkeita ollut molemmilla pyörillämme. Kun se siinä aikansa kiljui selittämättä mitä oli tapahtumassa, niin lämpötila alkoi nousta myös omissa kypäröissämme - Irma ei juurikaan hymyillyt saatuaan lopulta 49,5 € maksulapun sillä perusteella että hän ei ollut ottanut lippua Pecshierasta tai oli kadottanut sen.

Hänet siis palkittiin koko maksullisen ajomatkan päästä-päähän -matkasta muodostuvan hinnan sisältävällä maksuosoituksella, joka olisi pitänyt käydä maksamassa jossain luukussa noin kahdeksankymmentä kilometriä tulosuuntaan olevassa Trentossa. Tietysti siihen tulisivat vielä ne maksukeikan moottoritiemaksut päälle molempiin suuntiin.. 

Käteen lyöty maksulappu:


Poikkesin lapun kanssa Meranossa yhdellä huoltoasemalla, tiskin takana ollutta motoristia jututtamassa. Kaveri kertoi saaneensa samanlaisen jokunen vuosi takaperin, teki valituksen ja maksu peruttiin – jolla perusteella ehdotti samaa toimenpidettä meillekin (”Eivät ne teille kuitenkaan mitään oikein voi, olettehan jo Suomessa”). HUOMIO: tuo viimeksi mainittu on taakse jäänyttä elämää kesäkaudesta 2007 lukien, kun EU-alueen laajuinen sakotuskäytäntö astuu voimaan.

Timmelsjosh alkoi siintää edessä samaa vauhtia kun moottoripyörien määrä kasvoi edessämme, takanamme ja vastaan tulevalla kaistalla. Siellä meni henkilöautoja, polkupyöriä, lähes kaikki mahdolliset moottoripyörämerkit ja mallit, yksi matkailuautokin. Suurimmalla osalla kuskeista oli onneksi järkeä niin paljon että muutkin otettiin huomioon - varsinkin silloin kun yhden polkupyöräilijän eturengas räjähti tiukassa alamäessä ja etenemisensä jatkuessa hetken pyörimällä.

Näköalat olivat sillä hetkellä mielestäni paremmat kuin Grossglocknerilla. Kahvila ennen viimeisintä, jyrkintä osuutta ennen Italian ja Itävallan rajaa.

Kiirehtijöille annettiin tietä niiltä osin kun siitä oli apua, meillähän ei matkavarustuksissamme muutenkaan ollut samanlainen kiire päällä. Etenkin muutama 180 asteen tiukkalinjainen mutka kaasukäden puolelle siellä 2300-metrin tietämillä olivat aika hankalia, kun Bandiittiakin piti kääntää oikealle ohjauksen rajoittajaan saakka moottorin ajoittain yskähdellessä; eli hidasajossa tasapainotellen lähinnä kaasun oikealla käytöllä.

Noin 1650 metriä nousua hieman yli kymmenen kilometrin matkalla:



Viimeiset  nousut myös Google Earthin näyttämänä [L], jossa mustilla numeroilla näkyy noin-korkeus merenpinnasta ja punaisilla soikioilla ne viisi tuon alueen tiukinta mutkaa oikealle ylämäkeen, joissa sivuttaista tilaa oli vähiten käytettävissä alaslaskeutuvan liikenteen vuoksi. Ja mutkan tiukimmassa kohdassa eli sisäreunassa korkeuserot sellaiset, että molemmat jalat eivät yltäneet samaan aikaan asfalttiin saakka, mikä olisi yllättävän pysähdyksen yhteydessä voinut aiheuttaa helposti vaikka nurinmenon.

Pari niistä meni Irmalla osittain uusiksi, mutta mäkilähdöistä huolimatta onneksi ilman kaatumista -  nousukulma oli pahimmillaan niin jyrkkä, ettei Isoa Rosvoa olisi saanut edes sivuseisontatuella parkkiin kaatamatta sitä mahdollisen nostoavun ajaksi. Kova suoritus Irmalta etenkin tuon punaisella viivalla korostetun nousun yläpään kohdilta!

  Alkuun

Valtaosa huomiokyvystämme meni kyllä tien ja liikenteen seuraamiseen, lapsista en tosin tiedä (kun reilun metrin päässä oikealla on puolimetrinen kivikaide ja sen ulkopuolella muutama sata metriä jyrkkää rinnettä alas tielle/suoraan rotkon pohjalle, niin ei ole ihmekään ettemme sivuillemme juuri vilkuilleet). (46 54.320 N, 11 05.837 E, 2478 m).

Huipulla pidettiin pieni maisemankatselutauko, harmi ettei siitä näkynyt edeltäneelle serpentiiniosuudelle – en viitsinyt enää palata paria kilometriä takaisin päin sen puuttuvan valokuvan takia.

Jaana Italian suunta takanaan. Laura ja Jaana Itävallan suunta takanaan.

Maksupiste tuli vastaan Itävallan puolella (reitin aukioloaika oli muistaakseni 07.00 – 20.00, jonka jälkeen ylhäällä oleva tunneli suljetaan yöksi), josta matkamme jatkui pääasiassa alamäkeen. Sekin oli samanlaista serpentiiniä mutta kuitenkin helpompaa ajettavaa nousuun verrattuna.



Sölden tuli vastaan iltapäivällä noin kello kahden aikoihin. Poliisien pääkadulle virittämästä tutkasta huomautuksitta selvittyämme (liian moni käytti pääkatua räväköihin kiihdytyksiin) menimme suoraan edellisestä kesästä tuttuun Gasthaus Annelieseen *) mutta se oli täynnä. Ei se mitään, sillä seinänaapurillaan Gästehaus Martin Brugger oli meille sopiva kahden huoneen ja kahden parisängyn huoneisto vapaana. Hintaan 90 € / yö kuului myös parvekkeen ja satelliitti-tv:n lisäksi aamupala, pyörätkin saatiin takapihalle lukkoon – hieno homma!

Varsinkin lastenohjelmille oli selvää tilausta kolmiviikkoisen katkoksen vuoksi. (46 57.691 N, 11 00.523 E, 1393 m).  

*) Anneliesen edessä [L] parkissa vuonna 2002 olleet Suzuki GSX-1100 ESD (edessä, allekirjoittaneen), Honda Bold'Orr (seuraava, MarkkuS), Moto-Guzzi California (kolmas, MikaR) ja Suzuki GSF-1200/S (neljäs, JukkaV).

Hetki taukoa viileässä sängyssä (melkein ehti uni tulla jo siinä ajassa silmään) josta äkkiä suihkuun ja hieman viivähtäneelle aamupalalle Die Alm -nimiseen ravintolaan. Neljällä Wiener Schnitsel -annoksella ja yhdellä ylimääräisellä salaattiannoksella juomineen (47,10 €) oli kyllä ottajansa :-)

Loppupäivä kirjoiteltiin postikortteja, kierreltiin kylällä, ostettiin alppipanoraamasta tehty suuri sivukuva (noin 60 x 110cm, Kompass "Alps" numero 349) kuljetusputkineen hintaan 6.5 € ja mikä parasta, nukahdettiin hyvinkin ajoissa yöunille - kunnon sänky ja siunattu viileys tasoitti univelkaamme kyllä.

Alkuun

Päivä 16. Sölden - Lindau

20.7.2003

Sölden – Lindau, 183 km.

Aamupala oli hyvä, jopa lapsille tarjottu paksu kuuma kaakao kävi pääosin kaupaksi.



"Naapuriapua" tarjonneelle naapurille menevän kortin postilaatikoinnin jälkeen alamäki jatkui niin mukavana, että Irma kehui sen reitin siihen mennessä nautittavimmaksi ajopätkäksi. Ehkä eilinen ylämäkishokki viimein alkoi purkautua?

Mitä alemmaksi päästiin, sitä kuumemmaksi ilma muuttui, moottoritien lämpökin tasaantui vasta useissa pitkissä tunneleissa. Välillä piti poiketa sivummalle, jos viereiseen vuoripuroon menisi vaikka hetkeksi kellumaan? Ei sentään, vesi oli aivan liian kylmää siihen ainakin alan ammattilaisten, eli Lauran ja Jaanan kokeilun mukaan.

Noin kahdeksantoista kilometrin mittainen tunneli maksoi 8,5 € pyörältä. Ilman laatu ei varmaankaan ollut siellä siitä raikkaammasta päästä, kuten ei muuallakaan vastaavissa paikoissa: pari kolme tunnelia läpi ajettuna ja johan alkoi aivastuttaa kunnolla (nenän limakalvojen tukkeutuessa)?

Laura seuraili takapenkiltä erityisesti kotkia ja haukkoja, joita lentelikin koko ajan eri puolella.

Löysimme Lindaun leirintäalueelle ongelmitta, ellei sellaiseksi lasketa puomilla olutta lappua täynnä. Se koski onneksi vain matkailuvaunuja ja -autoja, telttapaikkoja löytyi kyllä paristakin eri paikasta. Aitojen ulkopuolelle oli tehty odotusalue viidelletoista matkailuvaunulle, joka oli koko siellä olomme ajan täynnä koko ajan. Näytti olevan hyvin suosittu alue kyllä; lähistöllä oli toinenkin leirintäalue muutaman kilometrin päässä rannasta. (47 32.232 N, 09 43.896 E, 0415 m).

Irma ja Jaana kävivät valitsemassa hyvän telttapaikan ja hakivat meidät sitten portin ulkopuolelta pyörävahdista mukaansa. Teltta pystytettiin ruohikkoiselle parkkipaikalle puiden ja pensasaidan lomaan, vasta sen jälkeen mentiin saatujen ohjeiden mukaisesti vastaanottoon ilmoittautumaan. Hyvin toimi homma sielläkin.

Teltta sijoitettiin kaiken varalta loivahkoon rinteeseen, onneksi, kuten myöhemmin havaitsimme.



Värimustesuihkutulostimella tulostetusta Word-versiosta kopioitu kuva.

Uimaranta näytti huonolta tuulen sekoittaman, likaisenoloisen veden, pohjakasvillisuuden määrän sekä sora- ja kivipohjan vuoksi. Mitäs nyt, tuleeko siitä ongelmia? No ei tullut, muutamaa hetkeä myöhemmin penskat uivat jo täyttä päätä ja veden selkiydyttyä näkyi pohjakin olevan aivan kelvollinen, vesikin oikein uimakelpoista.

Alkuun

Päivä 17. Lindau

21.7.2003

Vanha kaupunki.

Kävelimme edestakaisin kaupunkiin rantatietä sekä paikallisia polkuja seuraillen, matkaa oli reilut pari kilometriä suuntaansa. Mukava reitti, varsinkin siellä (kyltin mukaan) Napoleonille aikanaan tehdyn rantakartanon maisemissa – siellä oli varmasti ollut komea puutarhakin siihen aikaan rannassa, nykyään täysin hunningolla (läheisistä rakennustöistä päätellen enää hetken).

Kiertelimme muutaman tunnin vanhassa kaupungissa, jossa oli hyvä palvelu muun muassa pizzeriassa: Lauralle ja Jaanalle leikattiin pizzatkin käteen sopiviksi paloiksi italialaisen tarjoilijan toimenpitein, mikä näytti huvittavan tyttöjäkin kyllä ;-)

Katutaiteilijoitakin siellä näkyi olevan ("Tarrakuva eurolla maksimissaan minuutissa": Jaana mallina ja valmiina, samoin Laura valmiina)

Laura alkoi etsiskellä eurokolikkokansiota, huonolla menestyksellä tosin; päätimme jättää sen kotiin jotta saadaan kansioon kenties suomalaiset tekstitkin? Siellä oli myös komeita kirkkoja joista yhdessä poikettiin sisällä ottamassa muutama valokuvakin. Ei se lähellekään yhtä hienosti viimeistelty ollut kuin se Berchtesgadenissa kävelylenkillä sieltä nyppylän päältä löytämämme, saati Lyypekin keskustassa oleva neljä kertaa isompi, muttei kyllä huonokaan.

Ruuat tehtiin pääportin pielessä olevassa, kaasuliesin varustetussa katoksessa jossa me myös söimme (mikä ei vissiin olisi ollut joidenkin leiriytyneiden mielestä kovin soveliasta). Ei se mitään, tilaa riitti reilusti kaikille ja siivosimme paikat vähintään yhtä siisteiksi, kuin ne olivat sinne mennessämmekin.

Alkuun

Päivä 18. Lindau

22.7.2003

Uimista: vaahtopäiset aallot velloivat järvellä kun siellä alkoi tuulla oikein tosissaan. Laura innostui uimaan vaahtopäiden seassa, Jaana vähemmän. 

Lindaun keskusta näkyy tuolla:



Tuuli keräsi rannalle paikallista porukkaa sen verran, että kävi mielessä sen olleen odotettu katkos pitkään jatkuneessa hellejaksossa? Lämpötila laskikin jonkin verran huippuarvoistaan, välillä saatu sade raikasti ilmaa osaltaan - jonka aikana oli muuta tekemistä [L].

Kivenheiton päässä teltastamme oli kaksi vanhempaa herrasmiestä reissussa isolla matkailuautolla. Siinä nyt ei ole mitään ihmeellistä, mutta heillä oli peräkärryssään vielä kaksi isoa moottoripyörääkin (Fireblade) paikalliskurvailua varten. Melkoisesti käytettiin ajon jälkeen aikaa puhdistukseen, mutta kyllä ne kromatut vanteet sitten kiilsivätkin kaikkien ohikulkijoiden ihailtavina..

Joku aamuvirkku kävi laskemassa aamulla ns. harmaan veden kärrynsä jätevesisäiliöistä niin tehokkaasti, että siihen käyttöön varattu puolitoistametrinen, alumiinirakenteinen automaattiasema jäi auton takanurkan ruhjomaksi. Harmaan- eli suihku- ja käsienpesuveden (vast.) vaihto toimi senkin jälkeen, saniteettipuolelle (desinfiointijärjestelmä) kävi huonommin.

Moni mies peruutti, laitettuaan naisen näyttämään suuntia auton taakse – kumma kyllä, aika moni heistä taisi heiluttaa käsiään lähinnä lämpimikseen miestensä peruutellessa ohjauksesta huolimatta juuri siten kuin itse halusivat.

Heti leirintäalueen ulkopuolella oli useita aidattuja pikkupuutarhoja, osa niistä oli tosi hienojakin. Ilmeisiä kesämökin korvikkeita löytyi toki leirintäalueeltakin.

Alkuun

Päivä 19. Lindau

23.7.2003

Lepoa ja joutenoloa sekä uimahyppyjä polkuveneestä (9 €/h), kun lapset pistettiin polkemaan ja vanhemmat loikoilivat vuorostaan takakannella auringossa; perään hieman shoppailua kaupungissa koko porukalla.

Ruokailu hoidettiin grammalaskutukseen perustuvassa ravintolassa - uusi kokemus sekin. Se oli ostajalle oikeudenmukainen sikäli kun lautasten paino oli huomioitu (kun kerran Saksassa oltiin niin varmasti oli, moneenkin kertaan).

Trangian käyttämiä venttiilillä ja kierteillä varustettuja kaasupulloja ei löydy joka leirintäalueelta mutta henkilökunnan mukaan retkeilyalan liikkeistä kyllä, lähimmillään muutaman kilometrin ajomatkan päästä leirintäalueeltaan. Niitä läpipainettavia kertakäyttöpurkkeja oli kyllä kasapäin joka nurkassa.

Lapset jatkoivat keksimäänsä leikkiä teltan viereisellä asfaltoidulla, lähes soikion muotoisella tiellä: Irman kännykän avulla mitattiin yhteen kierrokseen kuluva aika, johon piti pyrkiä seuraavalla kävelykierroksella. Lähimmäksi osunut toistoaika voitti. Kuinkahan monta kymmentä kierrosta he sitä leiriaikana ehtivät kiertääkään – useita, päätellen naapureidemme ilmeistä ;-)

Yöllä oli tosi kova, läheisistä vuorista kimpoileva ukkonen ja vedenpaisumus ainakin pienessä mittakaavassa. Onneksemme ylempää kertyneet vesilammikot valuivat sen verran kauas telttamme alapuolelle, ettei kovin moni ajovarusteemme päässyt kastumaan läpimäräksi. Teltan paikka kaksi metriä kauemmaksi eli parikymmentä senttiä alemmaksi tiestä ja aamuyöllä "Kaikkia paikallaolleita olisi naurattanut hetken aikaa hyvinkin taajaan", Pahkasika-lehteä mukaellakseni. Itse olen vastaavaan pintakosteuteen työkeikkojen ja aiempien reissujen puolesta jossain määrin tottunut, samoin Irma; lapsista en ole niinkään varma (kuitupussi onneksi kestää märkänäkin siedettävän lämpimänä).

Halti Alta IV:n pohja kesti ongelmitta sen, että nukuin peiton ja makuupussin sekä teltan pohjakankaan päällä, veden valuessa puroina teltan alta alaspäin – ilman vesivuotoja sisälle. Päällystelttakin piti mutta sen läpivettyminen oli jo sen verran pitkällä, että kovin montaa tuntia ei olisi tarvinnut odottaa vuotojen alkua kiristysnarujen ja muiden kiinnikkeiden saumoista. Trangialla senkin olisi saanut kuivattua, edellyttäen että kaasu olisi riittänyt ;-) Hyvä suoritus Altalta, johon hyvin palvellut, tuolloin jo edesmennyt Halti Tramp ei olisi pystynyt.

Naapurustossa kaikilla ei ollut yhtä hyvä onni kolinoista ja purinoista päätellen.

Alkuun

Päivä 20. Lindau - München, juna

24.7.2003

Lindau – München Ost, 189 km – Hampuri, juna.

Aamulla pistettiin loput tavarat kasaan, nautittiin paikallisessa aamupala (2 x 8 euron iso annos + parit tuoremehulasit päälle ja hyvin niistä riitti neljälle).

Irma huomasi aamun kuluessa naapuriteltan pikkutytön täyttäneen kuulemma kahdeksan vuotta => tytöt hakivat kaupasta karkkipussin, jonka kävimme hänelle onnentoivotuksin luovuttamassa juuri ennen lähtöämme. Hymynsä kirkastui entisestään, vanhemmistaan puhumattakaan.

Matkan muuttuessa tästä hetkestä eteenpäin paluumatkaksi ei tienvarsimaisemiakaan kauheammin jaksanut enää ihastella. Sen verran kuitenkin että sitä samaa maissia, mitä oli kasvatettu kaikkialla minne alavilla alueilla ajoimme, kasvoi täälläkin. Emmekä silti saaneet edes yhden peltotuoreen tähkän evakuointia aikaiseksi koko reissun aikana. Olisi se varmaan maistunut hyvältä Trangian liekissä paahdettuna, kuumana, vähäsuolaisella voisulalla voideltuna..

Kävimme kyselemässä yhdessä Sonnen Strasen viereisessä, siis Münchenin keskustan mp-liikkeessä Scottoilerin hintaa, muttei tärpännyt, kun ei kiinnostanut lähteä sitä hakemaan noin seitsemänkymmenen kilometrin päästä kaupungin ulkopuolelta. Menimme sitten viereiseen kahvioon sapuskalle, mikä olikin hyvä valinta ruuan laadun ja hinnan suhteen (43,50 €), vaikka koiranku*en haju olikin ajoittain melkoisen vahva ulkona olevien pöytien ympäristössä. Niissä oli istuttava jotta kadun varteen pysäköimämme pyörät varusteineen pysyivät koko ajan näkökentässämme.

Pääsimme pyöräliikkeen myyjän avulla oikeaan kohtaan laminoidulle kaupunkikartallamme (vain pala rautatieaseman lähiympäristöä), jonka kanssa loppumatka meni oikein sujuvasti (gps:n pitäessä kirjaa pääsuunnasta ja etäisyydestä). Rautatieaseman poliisi, syötyään ensin suunsa tyhjäksi ja kaverinsa saatua tarkastamansa nuorukaisen asiapaperit tarkastetuksi, antoi vähän tarkennusta viimeisten satojen metrien varalle ja niinpä olimmekin taas lastauslaiturilla – valitettavasti jo toisella puolella lähtöpäivään eli reissun alkuun verrattuna.

Äkkiä kevyempää vaatetusta päälle vaihtamaan, ajoasut nurin päin aurinkoon kuivamaan ja miettimään mihin hukkaamme lähtöä edeltävät noin kuusi tuntia. Ne menivät aika hyvin muun muassa korttia ja Yatzya pelaillessa DB Autozug:n odotushuoneessa, tunnin kuluttua saapumisestamme alkanutta sadetta ja ukkosta ihastellessa sekä vähän myöhemmin muiden motoristienkin kanssa rupatellessa. Norskeilla oli taas vauhti päällä, varsinkin kun muutaman heikäläisen harrikkakuskin ajosaappaat täyttyivät kaatosateessa pyöriensä luona ;-)

Lopulta koitti papereiden tarkastusaika, siihen päälle vielä puolen tuntia autojen lastauksen seurantaa (osa vaunuista jäi matkalla pois) ja sitten olikin Irmalla kunnia kaasauttaa ensimmäisenä autokuljetusvaunun kyljestä sisään. Menin seuraavana: tällä kerralla keskiseisontatuella varustetut pyörät parkkeerattiin vierekkäin. Sitojat tähdensivät ettei pyöriä saa lukita – liekö syynä ollut pyörien hälytyslaitteet, jotka olisivat aktivoituneet matkan aikana. Takaisin odotushuoneelle, aikaa junan lähtöön oli vielä puolitoista tuntia.

Jonkun naisen harrikkaa lykittiin lastauksen aikana edestakaisin pitkin pihaa. Siitä tuli mieleeni aamun ensimmäinen taukopaikka Lindaun jälkeen, jossa pyynnöstä työntelin toisen kaverin kanssa yhtä isoa saksalaista 650-kuutioista japsikustomia ympäri huoltoaseman pihoja, sen akun hyydyttyä totaalisesti eikä sydärikään ollut kaukana siinä helteessä. Huonolla menestyksellä vieläpä, akku oli vissiin täysin sökö, tms.

Emme lopulta enää jaksaneet enempää istuskella, vaan läksimme sateesta huolimatta vuoronperään tunnelille päin Lauran mentyä edeltä ajovarustekasan kanssa (matkaeväs-tiedustelumatkalle menneen Irman ja Jaanan suuntaan). Jaanan palattua takaisin saimme kahdestaan loputkin rojumme kantoon ja lähdimme välittömästi Lauran perään.

Menimme yhden laiturin verran ohi (#12 olisi ollut oikea, numerossa kolmetoista oli DB:n yöpikajuna lähtövalmiina, suunta sama, tosin ilman ajoneuvojen kuljetusvaunuja) joten oikean laiturin löytäminen vaati hieman ylimääräistä kävelyä muun muassa yhden paikallisliikennelaiturin (#1) kautta. Ehdimme turhaan pakata kannossa olleet varusteemmekin tunnelissa olevaan lokerikkoon muiden motoristien mallin mukaisesti, sillä kannoimme ne vaunuosastoomme seuraavan varttitunnin kuluessa.

Tarkkaavaisuus kunniaan myös reissun lopussa, sano. Ehdin kuitenkin siinä välissä hakea lehtikioskilta jonkun englanninkielisen ilmailuaikakausilehden ajankuluksi.

Pelasimme samalla lasten kanssa kerrankin automaateilla, joista voitti joka kerran. Kyseessä olivat tietysti karkki-, suklaapatukka- ja virvoitusjuoma-sellaiset, eli ei se aivan hukkaan sekään lenkki mennyt ;-)

Hytti oli uusi, viisisänkyinen ja kuudella tuolilla varustettu malli. Selkänojista sai kaadetuksi pöytälevyt ja toinen alatuoli jäi kokonaan normaalikorkuiseksi sänkyjen petaamisenkin jälkeen (ylemmät eivät olleet enää samassa tasossa vaan lomittain). Selvä parannus aiempiin verrattuna (lisää kommentteja tästä matkustustavasta).

Juna lähti liikkeelle, ilta tuli, samoin uni. Muutama lyhyt herääminen yön aikana ja kohta olimmekin jo Hampurissa.

Alkuun

Päivä 21. Hamburg Altona - Rostock, laiva

25.7.2003

Hampuri – Rostock, 233 km – Finnjet - Helsinki.

Hampurissa päivä valkeni sateettomana aamukuuden jälkeen.

Laura ei vielä ole saanut silmiään auki yläpunkassaan (takanaan näkyy käytävän puoleinen paksu verho):



Hyvä, eipähän palelisi. Aamupalalla oli myös niitä hunajalla(?) kasaan sidottuja moniviljajyväkeksejä, jotka jäivät edelleen syömättä. Mitäs siitä kun muu tarjonta oli kunnossa, edellisillan evässämpylöitäkin oli jäänyt tähteeksi.

Jaana jätti viimeisen vessakäynnin sen verran myöhään että sai jonottaa melkoisen kauan omaa vuoroaan. Sinnekin ehti oikein hyvin, sillä junan pysähtymisestä vei varmaan kymmenisen minuuttia, ennen kuin ajoneuvovaunut olivat viereisellä laiturilla kohdallamme. Varusteet kuskattiin nuoriso-osaston voimin kärryillä, joten meille Irman kanssa jäi tehtäväksi pyörien irrotus ja ajo laiturille varusteiden luo parkkiin.

Viereisen asemaravintolan väelle tarjottiin monimaalainen versio aiheesta kuinka erilaisilla tavoilla voi vetää erilaiset ajokamat päälleen ihmisten tuijottaessa viereisen ravintolan pöydästä. Mitäs niistä, kohta olimmekin jo hyvin opastettuja reittejä seurattuamme matkalla Kieliin (aikaa laivan lähtöön oli niin paljon että oli varaa tuhlata aikaa muutaman kymmenen kilometrin kierrokseen) Bad Segebergin kautta Lyypekkiin ja sieltä rantatietä #104 ja #105 kohti Rostockia.

Pysähdyimme sen verran Wismarin satamassa että saimme nälkää siirrettyä muutamalla tunnilla eteenpäin (Bockwurst mit kartoffel salad on näköjään eri asia kuin ..mit kartoffelsalad eli ei pelkkä kikrotusvihre). Sen vanha kaupunki näytti suurelta mutta jätimme sen tarkemman tutkimisen johonkin seuraavaan reissuun, sama juttu Rostockissa.

Satama löytyi hyvin moottoritien lopussa yhden perävaunullisen Trabantin tekemästä katalasta ohituksesta ensin toivuttuani, samoin mantereen viimeistä tankkausasemaa edeltävä tuliaismyymälä siinä ison, moottoritieltä tulevan risteyksen jälkeen oikealla. Irma kertoi että porukka oli kantanut laatikkotolkulla kaljaa ja muuta tavaraa autojen peräkontteihin. Ei mikään ihme, kun vertasi mitä Siljan taxfree-hinnat olivat kyseisen liikkeen hintoihin verrattuna. Älä siis osta mitään tuliaisia laivasta, vaan mieluummin vaikka satamasta.

Kyllä siihen Irman Diversionin tarakalle olisi varmaan saanut ne kahdeksan laatikkoa kaljaa päällekkäin vain perälaukun kannen irrottamalla. Kuten alustavasti vähän suunniteltiinkin ;-)
Alkuun

Pyöräporukkaa oli jonkin verran odottamassa rampin viereisen nosturin alla joten sinne sekaan vaan. Muita ulkonäöltäkään tuttuja ei näkynyt kuin Lindaussa aiemmin ohimennen tavattu pariskunta Turusta. Lasten mukanaolo herätti keskustelua niin viihtymisensä kuin varusteidensa toimivuudenkin suhteen. Toivottavasti joku heidänkin lapsistaan pääsee tulevina vuosina mukaan reissuun, jos siihen on muuten mahdollisuuksia ja haluja.

Ja laivaan, jossa molemmat ohjattiin eri puolille perää. Ei se mitään, paitsi että sain pujotella autojen välistä pyöriä kiinnittämään ja seuraavana aamuna irrottamaan - tulipahan pyyhittyä muuan pakurin peräluukun pölytkin samaan hintaan. Ne nimittäin parkkeerataan melko tiheään sinne ruumaan eli liikaa tilaa jonojen sivusuuntaiseen ohittamiseen ei ole. Sivuun taittuville peileille oli käyttöä kyllä, erityisesti kulkureittien viereeen pysäköidyissä autoissa.

Hissin ja rappusten kautta siirryttiin laivan kaulaan, aivan ohjaamon alla sijaitsevaan panoramaan istumapaikoillemme. Näköala eteenpäin oli muuten erinomainen, muista paikan ominaisuuksista ei kannata kehua. Koodilukko oli sentään sisäovessa ja lattiamatto suhteellisen pehmeä makuualustana.

Vasemmalla näkyvän, kannelle vievän ulko-oven pienempi puolisko oli pakko avata yöllä tilan kuumuuden vuoksi:



Selkänoja menosuuntaan, etupuolella oli muistaakseni ohjaamoon liittyviä tiloja. Paikat oli arvottu etukäteen siten että vasemmalla sivulla oli kaksi ja oikealla kaksi - emme menneet eri puolille vaan linnoittauduimme vasemmalle, valmiina neuvottelemaan mikäli tarpeen olisi ollut. Eipä ollut sillä vapaata tilaa oli reilusti, siis suihkuun ja menoksi.

Lihapullat olivat erityisen hyviä, samoin suuri kylmä maitolasi yhteensä 30,6 €. Olut ja siideri olivat taasen aika kalliita.

Illemmalla tutkittiin baarin antimia sillä korvalla, kun laivalla esiintymässä ollut ruotsalainen(?) kitaristi jatkoi asiakkaiden soittopyyntöjen toteuttamista. Hepulla oli homma hanskassa tosi hyvin, ainoastaan yksi Queenin kappale jäi soittamatta, sekin vain siksi kun soittaja sanoi ainoan sen kappaleen esimerkilliseen lauluun kykenevän artistin jo kuolleen. Irma poistui nukkumaan mutta minä kuuntelin koko ohjelman aina aamuyhteen saakka. Kaveri kertoi että: ”hänellä on tarkoitus päihtyä yleisöään hitaammin, joten kaikki paukkutarjoukset sai ojentaa rahana edessään olevaan tippilaatikkoon”. Mökä oli melkoinen yleisön jammauksen voimistuessa melkoisesti illan mittaan.

Heräsin yöllä siihen että alle metrin päästä lattialta kuului napakasti lausuttu "Shaisse!". Ilmeisesti lähellä, myös lattialla nukkunut neitokainen hermostui kuorsaamiseeni? Irman mukaan ääntä kyllä lähti, muttei likimainkaan yhtä paljoa kuin esimerkiksi panoraaman ulkopuolella, tuuletusventtiilin edessä istuskelleesta nuorisoporukasta. Ja siellä oli säädyttömän kuuma kunnes kannelle menevien ovien pienet lisäovet avattiin kokonaan. Lattialla nukkui enemmänkin porukkaa, eivät ne penkit kovin hyvin unta tarjonneet.

Alkuun

Päivä 22. Helsinki - Imatra

26.7.2003

Helsinki – Imatra, 274 km.

Aamiaiselle meno meni melkein pipariksi Jaanan osalta, kun he lähtivät aamukahdeksan jälkeen aamu-uinnille Lauran kanssa. Puhe oli tulla tapaamispisteeseen kello 09 mennessä mutta sinne ilmestyi vain Laura. No minä jäin odottamaan kun Irma ja Laura menivät syömään. Kello oli jo 09.30 kun palasin ilman tulosta etsintäkierrokselta, siitä pikaisesti syömään, josta Irma jo syötyään poikkesi vielä saunalle – jossa Jaana oli edelleen altaassa uimassa, vaikka uintiaika oli loppunut jo puoli tuntia aiemmin.

Pahahan sitä on kellonaikaa seurata kun Jaanan mukaan seinällä olevassa "taulussa" luki yhdeksänsataakolmekymmentä (koska yhdeksikön jälkeen ei ollut mitään merkkejä niin kellohan se ei tietenkään voinut olla).. Niinpä niin.

Päivä laivalla oli muuten varsinaista tervan juontia, onneksi oli noita sirkuskouluja ja muita vastaavia aktiviteetteja nuoremmille tarjolla. Ajan saattoi käyttää hyvin nukkumiseen, mutta siinäkin tuli lopulta kyllästymisraja vastaan. Onneksi tax-freestä löytyi jotain lukemistakin, kirjan ja lehden tultua luetuiksi.

Irmalla oli satamassa vähän ongelmia kun pyörä piti saada nopeasti siirrettyä matkailuauton edestä - paikalla ollut toinen pyörämies siirsi Yamahaa tarvittavat sentit, mistä kiitos hänelle (itse olin laivan toisella puolella irrottamassa ja pakkaamassa omaa pyörääni). Tapasimme seuraavan kerran passijonossa, jossa tarkastettiin ajokortti ja rekisteriote, passitkin (kuten Rostockissa saatiin siinäkin lasten passeihin leimat, tosin eri pyynnöstä).

Perhana miten huonossa kunnossa tuo Porvoon moottoritie onkaan, pitkiä monttuja peräperää, muusta puhumattakaan. Reissun huonoimpia moottoritien pätkiä kyllä, ei hyvää mainosta, ei.

Pukaron Paroniin kahville ja limulle, Laura ja etenkin Jaana nukkuivat siihen malliin selkiemme takana että tauko oli paikallaan (Jaana nukkui varmaan neljäsosan koko loppumatkasta). Toinen pysähdyskerta jätettiin lopulta pois eli samoilla lämpimillä painettiin kotiin saakka.

Pyykkikone jauhoi pari päivää laakerit punaisina, ennen kuin viimeisinkin ajoasu oli pesty. Suurin osa tavaroista alkaa jo olla normaaleilla sijaintipaikoillaan, viikko matkan päättymisestä.

Reissun hinta jääköön tarkemmin yksilöimättä mutta jäänee jonnekin 4 – 4,5 kiloeuron hehtaareille, laskutavasta riippuen (mitä lasketaan matkan hintaan kuuluvaksi). Viitisentoista vuotta sitten sama aika, osin samoissa maisemissa kahteen henkeen maksoi noin 10 - 12 000 FIM, hinta on siis suhteessa samalla tasolla edelleenkin.

Edestakainen junamatka samalla reitillä kustantaisi tammikuussa 2021 tuon verran (täysin RAHI-perusteisesti valitut päivät, joissa ei ole huomioitu mahdollisia halvempia jaksoja eikä mahdollisia aikaisten tilaajien tai kanta-asiakkaiden alennuksia):

  vs. samat välit ajamalla  

Hintaeroa ajamisversion hyväksi on noin 400-450 € per suunta, mutta etenkin lasten ollesssa ensimmäisellä pidemmällä mp-reissullaan kyydissämme ei reissun alun ja lopun pitkät saksalaiset moottoritiesiirtymät välttämättä viehättäisi nykyäänkään. Tai ainakin olisivat vaikuttaneet kokonaisaikaan ja rytmitykseen.

Alkuun

Palaute

Palaute on  kerätty talteen välittömästi reissun jälkeen.

Parasta reissussa oli

Jaana

• Gardaland, muuallakin oli kivaa

Laura

• Ei pysty erottelemaan mitään yksittäistä, kaikkein parasta kohtaa. Koko reissu oli mukava.

Irma

• Perhesopu
• Saatu ajokokemus, joka näkyy rennompana ajamisena kotimaisessa liikenteessä.

Kari

• Rento meininki ja riitelyn vähyys
• Lasten erinomainen käyttäytyminen erityisesti kuumien siirtymien aikana (hikiset suurkaupunkien ruuhkat vast.). Enpä olisi uskonut ennen reissua!
• Lapsetkin oppivat nopeasti juomaan riittävästi kuivumisen ja kramppien, sun muiden estämiseksi (tavallisen lisäksi myös kivennäisvettä).

Alkuun

Huonointa reissussa oli

Jaana

• Ei mitään erikoisen huonoa

Välillä hän taisi tosin kokea, että kielsin liikaa (en alkuun tajunnut että ylimääräinen matkajännitys purkautui muun muassa kutituksena, nipistelynä, tönimisenä yms.)

Laura

• Peukalovahinko ja kahdeksan rakkulaa käsissä

Irma

• Ajopäivät olisivat saaneet olla vähän viileämpiä.

Kari

• Pilipalimakuualustat (ilmapatjat), joiden kanssa sai tapella joka yö. Niiden käyttäjän paino ei vaikuttanut toimimattomuuteen, ikä oli tehnyt tehtävänsä venttiileille (kaksi jäi matkan varrelle)
• Loppuajasta pari viimeisintä päivää meni jo hieman ohhoillessa, matkaväsymystä kai? Samoihin aikoihin jäähtynyt ilmasto saattoi toki vaikuttaa (viilentyvä ilma pisti liikkeelle pitkän lämpöisen jakson aikana kertyneen univelan).

Alkuun

Ensi kerralla toisin olisi tehtävä

Jaana

• Oli tyytyväinen tähän matkustustyyliinkin

Laura

• Liian pitkät yhtäjaksoiset ajomatkat olisi lyhennettävä

Irma

• Vähemmän vaatetavaraa mukaan, pesutiheyden vuoksi.
• On oltava tyhjää tilaa matkahankinnoillekin

Kari

• Puolisen viikkoa lyhyempi aika voisi riittää, ellei matkan teemana ole joku tarkkaan harkittu juttu joka vaatii enemmän aikaa. Kaksi viikkoa ajossa riittäisi esimerkiksi Korsikan, Sardinian ja Sisilian kiertoon, jos matkat Italian puoliväliin (Livorno) tehtäisiin junalla (laiva- ja junamatkat kasvattaisivat kokonaismatka-aikaa vain 4-5 päivää)
• Varusteiden päivitys määrätyiltä osin (toimivat makuualustat).
• Muistutettava ajoissa lapsillekin että leirissä jokaiselle löytyy pientä hommaa työn tasaamiseksi (nyt se vaati muutaman neuvottelun eri paikoissa, esimerkiksi ennen astioiden pesua jne.). Yksikin astianpesukeikka Gasparinassa vei "lentelevien lautasten" vuoksi varmaan tunnin, mutta siitäkin selvittiin..
• Sivulaukkujeni sijaintia on muutettava, vaihdettava muodoiltaan erilaiset tai odotettava tyttöjen jalkojen kasvamista, jotta kyydissäolija saa enemmän jalkatilaa käyttöönsä (pohkeiden hikoilu vähenee kun jalka ei koko aikaa nojaa laukkuihin).
• Kamera on vaihdettava parempilaatuiseen eli vuonna 1987 Munchenista ostettu Canon MC joutaa viimein mennä.

Imatra 2.9.2003. Jaana, Laura, Irma ja Kari

Alkuun     Matkat-sivu